Syviä mietteitä

En ole venäläinen, enkä kyllä persukaan. Tämä syksy monenlaisin suomalaisin ilmiöin on vain saanut miettimään syntyjä syviä sivistyksestä, ihmisyydestä, olemisesta ja elämisestä, yhteisöistä joissa elämme, maasta, uskonnosta ja ihmisen ahneudesta sekä vallanhimosta. Eli kaikenlaista on pyörinyt mielessäni heinäkuun lopulta alkaen.

Suoraan ytimeen, olemmeko nyt ihmisen sivistyksen ja kehityksen huipulla? Olemmeko rappioituva sivilisaatio, joka hävittää itse itsensä? Onko suomalaisista enää elämään ja olemaan? Onko meillä enää kohta maata missä elää, jos ikirouta valtaa maamme, venäläiset tökkivät rajaa etsien heikkoa kohtaa ja sivistyneistö on jo muuttanut ulkomaille ankeita oloja ja tulevaisuutta pakoon, onko meillä tulevaisuutta?

Paljon riippuu siitä miten lapsemme kasvatamme, onneksi olemme meidän perheessä miettineet, että olivatpa lapset kuinka älykkäitä tahansa, tekeminen pitää heidän oppia kotona, Työnteko, ansaitseminen, ei vain saaminen. Onnellisia olemme siitä, että nyt nuorinkin on hankkinut itselleen viikonlopputyön lukion oheen. Ei ole rahasta kiinni, muutta hänkin arvostaa sitä, että pitää ansaita ensi vuoden vaihtarirahat, vaikka me suurimman osan maksammekin. Eli lasteni puolesta olen onnellinen.

Töissä näen sitten näitä, joilla ei mene ihan yhtä hyvin. Se vaivuttaa epätoivoon, mikä on näiden ihmisten tulevaisuus, kelan tuella tai työkyvyttömyyseläkkeellä alle kolmekymppisenä, huostaanotettuja lapsia, vankilatuomioita, eronneita, karanneita, aine-riippuvaisia ja henkisesti lamaantuneita joojoo-tyyppejä tai sitten kaikille vihaisia omasta epäonnestaan tai mielestään vääryyttä tehneille. Kuka heidät elättää tulevaisuudessa, olen tavannut 32-vuotiaan joka ei ole ollut ikinä palkkatyössä, ei kyllä koulussakaan tai linnassa, on vain vetelehtinyt kotona äidin ja isin syöttöpossuna.

No, jatkan joskus lisää, tämän kirjoittaminen näköjään kasvattaa taas ahdistustani.