Miksi kunnianhimoisia ihmisiä tunnutaan vihaavan niin paljon?

Kateus, kateus ja kateus.

Ei ehkä kannata mainostaa niitä tavoitteita vaan kertoa saavutuksista. Tosin niitäkin joku mollaa, mutta ne sentään on jo saavutettu. Ihmiset ovat nähneet liikaa unelmiinsa uskovia Idolsiin ja muihin viihdeohjemiin pyrkijöitä, joissa vain harva saa muuta kuin minuuttinsa julkisuudessa.

Aivan kuin muistin lukiossa, kun jotkut olivat aivan varmoja oikikseen päästystään, hienosta urasta, perhestä ja talosta meren rannalla. Kolmekymppisenä luokkakokouksessa karu totuus sitten paljastui.

Ei mua kyllä yhtään häiritse, ellet sitten päsmäröi ja ylenkatso niitä, jotka eivät ole kunnianhimoisia. Se on väsyttävää.

Me kaikki ollaan täällä hyvin rajallinen aika. Loppujen lopuksi jokainen touhuilee sitä, minkä kokee tärkeäksi.

En tiiä, minua vaan ärsyttää semmoiset toimiliaat ja tehokkaat ihmiset, jotka saa paljon aikaan.

Mä taas olen ihmetellyt sitä että jokainen liike otetaan jotenkin "jonkun erikoisen tavoitteluna". Esimerkiksi kun me päätettiin muuttaa Kainuuseen, mieheltä alkoivat töissä kysellä että mitä tässä on takana? No muutto Kainuuseen, pitkäaikainen haaveemme. Niin niin mutta mitä tässä oikeasti on takana? Saatko sä jotenkin paremmat työkuviot sieltä vai mitä??

Ja sitten kun mies myöhemmin tosiaan sai sieltä paremman työpaikan, niin eiköhän siitä syntynyt haloo entisellä työpaikalla, että "me niin tiedettiin että jotain tässä oli, eipä vaan tunnustanut!!" ja sitten taas kun mies haki uutta paikkaa niin sama ihmettely sukulaisiltakin että mitäs nyt, mikä juttu? Vaikka toinen ihan vaan haki uutta työpaikkaa. Ei sen kummempaa.

Puhtaasta kateudesta kysymys. Kun siihen yhdistetään pahantahtoisuutta ja aimo ripaus sosiopatiaa niin aletaan olla lähellä kuvausta palstahäiriköistä.