Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onko normaalia surra kuollutta isää melkein viisi vuotta?
16.11.2024 |
Miehen isä kuoli reilu neljä vuotta sitten lyhyen sairauden murtamana. Mies itse oli toki hyvin nuori tuolloin, 20-vuotias.
Tuntuu, ettei mies ole päässyt tuosta vieläkään yli. Puhuu isästään usein kyyneleet silmissä, käy haudalla useasti "juttelemassa isän kanssa" yms. Aina kuoleman vuosipäivän nurkilla mies muuttuu täysin. Hänestä tulee tosi kylmä, välinpitämätön ja eristäytyvä.
Koen, että mies on "hyväksynyt" asian, muttei kumminkaan päässyt yli. Onko ihan normaalia vai olisiko syytä hankkia ammattiapua asioiden käsittelyyn?
Kommentit (40)
Itse en ainakaan antais kuolemantapauksessa puolisoni surra, ennen ku miehet käy tekemään puolet kodin metatyöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neljätoista vuotta sitten joulukuun kolmas oli sunnuntai. Musta, sateinen ja lumeton kuten vallitseva säätilatyyppi talvisin nykyään useimmiten on. Isän kuolema lopetti minun nuoruuteni. Suru ei ole hävinnyt, se on yhä läsnä mutta antaa merkkejä itsestään vain ajoittain. Suru on matkakumppanini elämässä, voin ottaa sitä kädestä jos haluan ja tarvitsen. Ja niin pitääkin olla, en edes ajattele että minun pitäisi lakata suremasta. Suru on side joka yhdistää ajan tuolle puolen johon minäkin olen menossa.
Miten vähän aikaa ap:n mielestä saa surra nuorena menetettyä isää? Olet törkeä.
Miehesi on täys pentu...onko napanuora äitiinkään katkennut?...kiertoon..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten niitä asioita pitäisi käsitellä? Älä nyt saatana ala suositella kenellekään muulle ammattiapua kuin itsellesi.
Vierailija kirjoitti:
Itse en ainakaan antais kuolemantapauksessa puolisoni surra, ennen ku miehet käy tekemään puolet kodin metatyöstä.
Suru ei estä tekemästä metatöitä eikä muitakaan töitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehesi on täys pentu...onko napanuora äitiinkään katkennut?...kiertoon..
Sinut voisi ampua maata kiertävälle radalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Poikani menetti isänsä vähän yli 30-vuotiaana, neljä vuotta sen jälkeen kun oli löytänyt pikkusiskonsa kuolleena. Annan pojan surra. Hänen surunsa on minun suruani.
Missä vika? Tunnepuolen köyhyydessä? Kyvyttömyydessä asettua toisen asemaan? Yleisessä välinpitämättömyydessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehesi on täys pentu...onko napanuora äitiinkään katkennut?...kiertoon..
Sinä olet täys pentu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On. Jokainen suree tavallaan ja joillakin se kestää kauemmin kuin toisilla. Olet sydämetön ihminen jos sitä et tajua.
Hanki toki ammattiapua, mut älä miehelle, vaan itsellesi. Mies ei ole sen tarpeessa mutta sinä olet.
20v on tosi nuori, tullut menetys pahaan kohtaan itsenäistymisen alkutaipaleella. Mä jouduin isoon ja vaativaan leikkaukseen just ennen lapsen 20v syntymäpäivää, onneksi selvisin. Oltiin sovittu hänelle alunperin muutto kotoa sille viikolle kun leikkaus tuli. Anna toisen surra rauhassa, ja hae itsellesi apua ap.
Isäni kuoli kun olin 15. Nyt olen 37 ja kyllä edelleen vetää matalaksi kuoleman vuosipäivän tienoilla.
En pystynyt puhumaan asiasta kahteen vuoteen itkemättä.
Mies on ollut todella nuori kun on joutunut isänsä kantamaan hautaan, siksi prosessi voi olla pidempi. Tuossa iässä tarvitsee vielä molempia vanhempia. Mies on selkeästi ollut isänsä kanssa hyvin läheinen.
Alue: Aihe vapaa
Sehän on yksilöllistä eikä kukaan voi sanoa toiselle miten pitäisi surra. Oma isä kuoli 7v sitten tapaturmassa. Surin isää muutaman kuukauden ja nykyään aina joskus muistelen hyviä hetkiä. Saattaa mennä kuukausia ettei isää ole ajatuksissani.
M38