Ekaa kertaa yhdessä asuminen 31-vuotiaana ja tämä onkin kivaa

Olin ollut aina sinkku. Juuri se stereotyyppinen kaikkien tuntema sinkku, jolla ei ikinä ole ketään, ei esittele koskaan ketään, eikä oikein haluakaan ketään. 

Yksin asuminen oli niin ihanaa, sai nukkua yksin, siivota, sotkea, harrastaa, elää arkea yksin ja leipoa yksin ja elää elämää ihan omilla säännöillä. Katsoa juuri ne elokuvat yksin, mitä halusi milloinkin. En koskaan halunnut ketään siihen ja ärsytti kaikkien ihmisten utelut, että "Etkös sinä ketään löydä" kun vilpittömästi mun elämä oli niin mukavaa valmiiksi. Sanoin aina, etten ketään halua tähän jalkoihin. Ja koska olin jo lähes kolmekymmentä, ajattelin, että olen ollut niin kauan yksin, että en edes pysty sopeutua yhdessä asumiseen. Jotkut ihmiset ovat parhaimmillaan yksineläjinä, minä olin sellainen. 

Tylsänä lomapäivänä aloin selaamaan kuitenkin Tinderiä. Olin ennenkin sitä käyttänyt, ja todennut, että yksinolo voittaa aina kaiken. 

Menin kuitenkin kahville, ja siitä se sitten lähti. 1,5 vuotta seurusteltiin ja en missään tapauksessa halunnut muuttaa yhteen. 

Muutettiin kuitenkin ja nyt ollaan puoli vuotta yhdessä asuttu. En tiennyt, että elämä voi tosiaan olla vielä parempaa kuin yksin asuminen ja tää tuntuu, että ainahan me oltaisi yhdessä asuttukin. Niin luonnolliselta tämäkin tuntuu. 

Parasta yhdessä asumisessa on arjen jakaminen, elämän suunnittelu, lomien ja reissujen suunnittelu, yhdessä tekeminen ja fiilistely. Saunassa käyminen, sarjojen katselu ja niiden puiminen yhdessä, toiselle leipominen. Tietenkin omat elämät, omat harrastukset, mutta myös se yhteinen aika. 

Yksin asuminen oli tietyllä tapaa helpompaa, mutta onko se helpoin aina paras. Välillä ärsyttää tietenkin toisen jutut välillä, mutta elämä on kuitenkin eri tavalla entistä mielekkäämpää. Ja kuitenkin kun se on paras ystävä. 

Vaikka voisin edelleen asua yksin ja kivaa se on myös, niin kyllä elämä osasi yllättää, että myös yhdessä asuminen voi tehdä mukavasta elämästä vielä mukavampaa.