Kun mikään ei riitä vai onko kuitenkin riittävästi

Neljänkympin kriisi tai jokin muu iskemässä. Tosin olen jo 43.

Elämässä periaatteessa kaikki hyvin näillä mittareilla; yli 20v. parisuhde, kaksi lasta, omistusasunto, kaksi autoa, vakituinen työpaikka yli 5000€ kk palkalla.

Sitten kun rupeaa katsomaan pintaa syvemmälle, ei yhtää kaveria, jonka olisin nähnyt livenä tänä vuonna, parisuhde väljähtynyt emme juo edes aamukahvia samassa huoneessa, esiteiniin menee hermot ja nepsyoireinen nuorempi saa välillä repimään hiuksia päästä, asumiskuluihin menee melkein 2000€ kuussa (lyhennys, vastikkeet ja vedet), kummassakin vanhassa autossa vikaa, josta tulee vähintään huomautus jos ei hylky konttorilla, työpaikalla useita YT-neuvotteluita viimevuosina.

Arki on töissä hektistä, ei saa mitään valmiiksi, töistä toiseen työpaikkaan kotiin, missä ei meinaa jaksaa mitään ja nakutusta tulee, lapset nukkumaan ja itse perään 21-22.00. Sama oravanpyörä. Töissä olen harmaata massaa, kotona nyrkkeilysäkki ja lompakko. Omasta ajasta pitää vääntää ja sovitella ja jos menen jotain omaa tekemään kodin ulkopuolelle, kotoa tulee vaimolta viestiä miten hänellä menee hermot mukuloihin ja siinä sitten oma aikani katkeaa hienosti.

Perussairauksia löytyy, lisää tutkitaan, lyhytterapiassa kävin viisi kertaa, ei mitään apua, valehtelin että saisi sen turhuuden loppumaan. Pakenen omaa elämääni tänne ja Netflixiin. Olo on kuin Lester Burnhamilla American beatyn aloituskohtauksessa; look at me, jerking of in the shower. This will be high point of my day. Its all downhill from here.

Miten tästä nousuun?