Missä kirjassa on ollut voimakkain tunnelma?

Kuvakirjoista Hassut hurjat hirviöt ja Madeline (jälkimmäistä ei ehkä ole suomeksi)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Peter Hoegin Lumen taju. Todella mystinen ja jännä tunnelma. Luin sen vielä keskellä kesää niin tuli erikoinen fiilis sitä lukiessa ehkä senkin takia. 

Juu, tunnelmaltaan hyvin erikoinen. Pitäisikin lukea uudestaan.

Leffa oli kirjaan verrattuna onneton.

Joku kriitikko taisi silloin ysärillä käyttää ilmausta, että lukiessa *olla valmis syömään lunta Smillan lapasesta*. Todellakin.

Juuri kuuntelin Emmi Itämäen Kudottujen kuvien kaupungin. Siinä oli elementtejä, joista en pitänyt, mutta piti tiiviisti otteessaan loppuun saakka. Loppu jäikin kaivelemaan ja haluaisin palavasti keskustella jonkun kanssa, mistä kirjassa oli lopulta kysymys, ja mikä kaikki tarinassa jäi vastauksia vaille.

On hyvin pitkä aika siitä kun olen lukenut oikeasti mieleenpainuvan kirjan. Virkistävä löytö!

Maritta Lintusen Stella. En muista juonesta mitään mutta tosi vahvasti jäi mieleen keltainen väri. Ikkunan läpi siilautuva aurinko?

Blade runner

Vierailija kirjoitti:

Jylhäsalmi-sarja ja Sahramisyksy, Kardemummatalvi yms. suomalaiset kirjat kai tunnelmoivat eri vuodenaikoja. En ole kyllä itse lukenut.

Miksi niin paljon alapeukutuksia? Eivätkö ole tunnelmallisia?

Sarah Harrison: Kedon kukat. Tosi hyvät ihmishahmot ja sisaruuden kuvaus. Sota-ajan naisia.

Yhdessä Pipsa possussa oli joskus tosi pelottava tunnelma

Olikohan kirjan nimi "huono tyttö". Tosipohjainen kertomus, jossa nuori tyttö pakkonaitetaan serkulleen. Isä ja muut miehet määräävät naisten elämässä lähes kaiken. Kuohuttavaa luettavaa.

Tunnelma ei koskaan ole kirjassa itsessään vaan se syntyy siitä vasta sen lukijan päässä.

(Kieltä osaamattomallehan joku esim.  kiinan kielisen kirjan teksti hahmottuu vain kirjan sivuksi jonka hän (ehkä visuaalisesti )osaa kyllä  tunnistaa olevan kiinan kieltä, mutta kun ei siitä yhtään sanaa tai merkkiä tunne ,jää sen kirjan (mahdollisesti hyvinkin kiihkeä, tai pyhä, alatyylinen, korkeatyylinen, karkea ,sievistelevä, hienostunut, tyylikäs ,tylsä tai räiskähtelevä, ehkä jopa kihelmöivänkin jännittävä) tunnelma kokonaan löytymättä ,havaitsematta ja lukijana kokematta. .

Taru Sormusten Herrasta, erityisesti Frodon ja Samin vaellus Mordorissa. Kerronta on niin monisanaista että lukija tuntee itsekin tukehtuvansa pölyyn. 

Laszlo Krasznahorkai: Vastarinnan melankolia

Marja Kyllönen: Vainajaiset

E.L. Doctorow: Kuikkajärvi

Bukowski: Pystyssä kaiken aikaa

Kafka: Oikeusjuttu

Friedrich Nietzschen Antikristus on hienosti kirjoitettu teos. Friedrich Nietzscheä voidaan pitää parhaimpana kaunokirjallisena filosofina, joka on eri asia kuin filosofinen kaunokirjallisuus, jota edustavat mm. Sartre ja Camus. Nietzsche edustaa filosofiaa ja Sartre ja Camus edustavat kaunokirjallisuutta.

Se possu olikin Olivia, kadonneen lelun arvoitus! Pelottava lastenkirjaksi.

Sadan vuoden yksinäisyys. Unenomainen tunnelma, joka kasvaa vain loppua kohden. Vaatii kyllä keskittymistä lukijalta.

Vierailija kirjoitti:

Taru Sormusten Herrasta, erityisesti Frodon ja Samin vaellus Mordorissa. Kerronta on niin monisanaista että lukija tuntee itsekin tukehtuvansa pölyyn. 

Minua viehätti puiden raivo Sarumanille, aivan oikeutetusti

Lumen taju itsellänikin tuli ensimmmäisenä mieleen. Toisena tuli Umberto Econ Foucaultin heiluri.

Myös Peter Høegin Rajatapaukset on tunnelmaltaan voimakkaan outo, ahdistava jopa.

Jostein Gaarderin Maya. Korkealentoinen ja mystinen. Tuli tunne hulluksi tulemisesta, mutta hyvällä tavalla. :D 

Jeff Long Vuosi nolla. Apokalyptinen trilleri, parituhatta vuotta vanha pöpö pääsee valloilleen ja kaikki kuolevat. Vähän samaa eritavalla tarjoiltuna Stephen Kingin Tukikohta, ainoa King joka ei ole shittiä. Mokoma esittelee aina henkilön hyvin ja sivun lopussa tappaa sen.