Mistä kertoo se, että en osannut vastata psykologin antaman listan kysymyksiin?

äitinne tai isänne lapsena aikaa teidän kanssa?

Viettivät. Olin ainoa lapsi joten kaikki perhejutut, pelit, likit ym. tein vanhempieni kanssa.

Osaatteko sanoa rakastiko teidän isä teitä? Joo, kyllä se näkyi.

Osaatteko sanoa että puhuittiinko tunteista?Joo. Isä ei juurikaan, mutta äiti kyllä.

ei se psykologi yritäkään saada esiin totuutta jostain asiasta, vaan sen miten ihminen sen KOKEE.



Sijaislapsistahan on näitä tutkimuksia, että koska ovat pienenä kokeneet hylkäyksen, niin KOKEVAT myöhemmin, ettei heitä kohdella tasavertaisina. (vaikka siis kaikille annettaisiin tasan yhtä paljon).

Ei sitä psykologia oikeasti kiinnosta se rakastiko ja leikkikö isä vaan se, miten lapsi muistaa asian olevan.



Minua isäni rakasti paljon mutta ei juuri leikkinyt. Muistan kuitenkin muutaman (ehkä ainoan?) leikkihetken, jotka ovat minulle muistoina kultaakin kalliimpia.

Ihmisen hyvinvoinnille on tärkeintä se, miten hän itse kokee läheiset ihmissuhteensa.

Arvostelen vain kysymyksen muotoilua. Että jopa on tyhmästi muotoiltu kysymys, jota voi hyvinkin jäädä miettimään siltä kantilta, mitä isä on "oikeasti" mahtanut miettiä ja miten tuki minua.

Sitä paitsi - kuten sanottua - edes tuon oman subjektiivisen kokemuksen selvillesaaminen on mahdotonta kysymyskaavakkeen avulla. Jos kenet tahansa meistä pistäisi vuosiksi vaikkapa juuri psykoterapiaan, on erittäin todennäköistä, että käsitys noista MUUTTUISI. Siis oma subjektiivinen käsityksemme.

ei se psykologi yritäkään saada esiin totuutta jostain asiasta, vaan sen miten ihminen sen KOKEE.

Sijaislapsistahan on näitä tutkimuksia, että koska ovat pienenä kokeneet hylkäyksen, niin KOKEVAT myöhemmin, ettei heitä kohdella tasavertaisina. (vaikka siis kaikille annettaisiin tasan yhtä paljon).

pitäisi löytyä OBJEKTIIVINEN totuus vastaukseksi! Mitäs hyötyä siitä nyt olisi ihmisen terapian kannalta, ja vaikka olisikin, tämä ko. ihminen ei silloin voisi niitä vastauksia antaa. Psykologin kysymyksethän koskevat nimenomaan sinun subjektiivista kokemustasi ja tuntemustasi asiasta. Koitko sinä, että isäsi rakasti sinua lapsena? Tai oli läsnä?

Ja jos ihminen ei osaa vastata siihen, mikä on hänen tuntemuksensa tai kokemuksensa jostain asiasta, on hänellä jonkinlaisia tunne-elämän ongelmia; joko tunteiden kokemisessa tai niiden nimeämisessä.

vaikuttavan merkittävästi tyttären elämänhaasteissa onnistumiseen- puolison valintaan, työelämässä menestymiseen jne. Tukea ja rakkautta saaneet menestyvät yleensä paljon paremmin ja heillä on parempi ammatillinen itsetunto ja paremmat stressinsietovalmiudet. Noin keskimäärin, poikkeuksiahan on. Vaikka olisikin kurja lapsuus, se että on miettinyt elämäntarinaansa ja on sitä kautta päässyt traumojen yli vahvistaa ihmistä. Ihminen, jolla ei ole selkeää käsitystä menneisyydestään on yleensä aika heikoilla henkisesti ja voi stressitilanteissa murtua.

Sitä paitsi - kuten sanottua - edes tuon oman subjektiivisen kokemuksen selvillesaaminen on mahdotonta kysymyskaavakkeen avulla. Jos kenet tahansa meistä pistäisi vuosiksi vaikkapa juuri psykoterapiaan, on erittäin todennäköistä, että käsitys noista MUUTTUISI. Siis oma subjektiivinen käsityksemme.

MUTTA eikös kysymysten tarkoitus olekin saada selville, TARVITSEEKO ko henki lö terapiaa vai ei. Jos kokee saaneensa tukea yms., ei sitä tunnetta ole tarpeellista lähteä terapian keinoin muuttamaan.

liikkeelle. Vuosikausien terapian aikana toki voi ajatukset ja tuntemukset muuttua - tai sitten voimistua ja selkeytyä - mutta noilla lähtökohtaisilla kysymyksillä on vankka merkitys sen kannalta, mistä ja millä eväillä vyyhtiä lähdetään aukomaan.



Ja joo, tietysti kysymyksenasettelua voi kritisoida, mutta ehkäpä terapeutti otti itsestään selväksi lähtökohdaksi sen, että kun terapiassa ollaan, vastataan nimenomaan subjektiivisen kokemuksen kautta, eikä siksi katsonut tarpeelliseksi eksplikoida sitä kysymystä laatiessaan...

Isää on hyvä syyttää kun oma elämä ei mennyt ihan niin kuin suunniteli.

Käyttäkää pliis nickejä että tietää kuka puhuu!

kuten sanoin, niin ilman muuta psykologi on hakenut subjektiivisia mielikuvia, koska muunlaisia ei ole edes olemassa.

Mutta siinä tapauksessa kysymys kuuluu, miksi joku on niin yksinkertainen, ettei osaa muotoilla kysymystään oikein ja täsmällisesti?

Jos psykologi kysyy, tukiko isäsi sinua, siinä voi aivan hyvin alkaa miettiä asiaa laajemmin: oliko isäni antama tuki jotenkin yleisesti "normaalia"? Totta KAI siinä vertailee lapsuuskokemustaan siihen, millaista lapsuutta uskoo muiden eläneen! Jollekulle voi yksi leikkikerta kuukaudessa olla riittävää, mutta voiko sitä edes subjektiivisella tasolla pitää riittävänä läsnäolona ja tukena?

Minusta siis ei ole ollenkaan outoa, jos tuollaisia täytyy miettiä. Sinullakin se vastaus voisi hyvin muuttua, jos tarkemmin joutuisit, pitkään, asiaa ruotimaan ja analysoimaan asiantuntijan kanssa...

pitäisi löytyä OBJEKTIIVINEN totuus vastaukseksi! Mitäs hyötyä siitä nyt olisi ihmisen terapian kannalta, ja vaikka olisikin, tämä ko. ihminen ei silloin voisi niitä vastauksia antaa. Psykologin kysymyksethän koskevat nimenomaan sinun subjektiivista kokemustasi ja tuntemustasi asiasta. Koitko sinä, että isäsi rakasti sinua lapsena? Tai oli läsnä?

Ja jos ihminen ei osaa vastata siihen, mikä on hänen tuntemuksensa tai kokemuksensa jostain asiasta, on hänellä jonkinlaisia tunne-elämän ongelmia; joko tunteiden kokemisessa tai niiden nimeämisessä.

jos muistaa lapsuutensa.

Xandris miettii niitä juttuja mitä itsekin ja on osannut pukea ne paljon paremmin sanoiksi. Ja moni muukin on vastannut asiaa.



Hankalaa. Alunperin aloin tämän ketjun siksi että halusin tietää että onko tämä asia muille selvä. Että jos kysytään "rakastiko isäsi sinua?", tuleeko ihmisille heti mieleen intuitiivisesti vastaus kyllä tai ei, riippumatta perusteluista. Vai tuleeko mieleen iso epätietoisuus kuiten minulla. Osaan kyllä sanoa mielipiteen asiaan, jos ajattelen lukioikäistä itseäni. Mutta entä mikä oli tilanne lapsena? Mieli on täysin tyhjä kun koetan ajatella isän rakkautta tai rakkaudettomuutta. Ei mitään mihin tarttua.



Sen verran katselin sitä lappua terapeutin kanssa (ei muuten ole oikea terapeutti vaan sh), että hän itse sanoi pystyvänsä vastaamaan kysymyksiin. Mutta toisaalta hän onkin käynyt vuosien mittaan omat kuvionsa läpi.

Eli ei tarvis miettiä vastausta kysymykseen "Rakastiko isäsi sinua?" Rakasti. Ei ehkä sanonut, mutta näytti teoillaan. On monia hyviä muistoja isästä lapsuusajoiltakin.

Xandris miettii niitä juttuja mitä itsekin ja on osannut pukea ne paljon paremmin sanoiksi. Ja moni muukin on vastannut asiaa.

Hankalaa. Alunperin aloin tämän ketjun siksi että halusin tietää että onko tämä asia muille selvä. Että jos kysytään "rakastiko isäsi sinua?", tuleeko ihmisille heti mieleen intuitiivisesti vastaus kyllä tai ei, riippumatta perusteluista. Vai tuleeko mieleen iso epätietoisuus kuiten minulla. Osaan kyllä sanoa mielipiteen asiaan, jos ajattelen lukioikäistä itseäni. Mutta entä mikä oli tilanne lapsena? Mieli on täysin tyhjä kun koetan ajatella isän rakkautta tai rakkaudettomuutta. Ei mitään mihin tarttua.

Sen verran katselin sitä lappua terapeutin kanssa (ei muuten ole oikea terapeutti vaan sh), että hän itse sanoi pystyvänsä vastaamaan kysymyksiin. Mutta toisaalta hän onkin käynyt vuosien mittaan omat kuvionsa läpi.

Ei viettänyt juurikaan aikaa lastensa tai perheensä kanssa, mutta kyllä, rakasti. Tunteista ei puhuttu.

Että jos kysytään "rakastiko isäsi sinua?", tuleeko ihmisille heti mieleen intuitiivisesti vastaus kyllä tai ei, riippumatta perusteluista. Vai tuleeko mieleen iso epätietoisuus kuiten minulla. Osaan kyllä sanoa mielipiteen asiaan, jos ajattelen lukioikäistä itseäni. Mutta entä mikä oli tilanne lapsena? Mieli on täysin tyhjä kun koetan ajatella isän rakkautta tai rakkaudettomuutta. Ei mitään mihin tarttua.

.

omalta kohdaltani sanon näin: Koen kyllä molempien vanhempieni rakastaneen minua ja tukeneen minua riittävästi.



Kuitenkin tuo tukiasia on minusta hyvin tulkinnanvarainen, jopa subjektiivisesti. Olen syntynyt 60-luvulla ja siihen aikaan oli "maan tapa", että isät eivät kamalasti osallistuneet perheen arkeen ja lastenkasvatukseen. Nykymittapuulla sellainen isä olisi kaiketi hyvinkin "ei läsnä, ei tukea antava".



Rakastamistakin joutuisi varmasti miettimään, jos lapsuudesta on pitkä aika ja isä on ollut aikoinaan juuri vähän etäinen, virkaisä. Että miltä minusta silloin lapsena tuntuikaan? Osasiko isä ilmaista rakkautta, kun hänet kuitenkin näki niin harvoin (meillä isä siis ei ollut mikään harvoin läsnäoleva isä, vaan leikki paljonkin kanssani).



Vielä tuota sotkee se, miltä ihmisestä on tuntunut tuo eri ikäkausina. Lapsena isän on voinut kokea rakastavan, mutta kenties teini-ikäisenä suhde oli tulehtunut ja asian tulkitsi hyvinkin toisin.