Ahdistaako muita ajatus kuolemasta? Siitä että elämä on kuolemista?

Ahdistaa ja mietin tätä päivittäin. Toisaalta samalla olen todella kiitollinen kaikesta mitä olen elämässäni saanut kokea (matkustelu, opiskelu, rakastuminen, häät, lapset, pitkä parisuhde vaikka onkin jo väljähtänyt).

Outoa miten elin n. 37 vuotiaaksi näitä enempiä miettimättä, mutta nyt en ole vuosiin saanut tätä mielestäni.

No ei. Miksi ihmeessä se ahdistaisi?

No kyllä se on ahdistanut, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän. Jotenkin sitä alkaa päästä sinuiksi ajatuksen kanssa. Turha taistella vastaan luonnonlakeja, näin se menee tässä maailmassa. Kaikki elollinen elää aikansa ja kuolee. Turha sitä aikaansa on tuhlata turhasta murehtimiseen. 

 

Ei varsinaisesti ahdista. Sitähän se elämä on, että synnyt, elät, (kenties) luot elämää ja sitten kuolet. Kiertokulku. Raadollinen mutta totuus jota ei voi muuttaa tai kannata pelätä. Kaikilla sama kohtalo, vaikka miten eläisi miljonäärinä tai muuta sellaista. Sama paikka kaikille silti. 

Vierailija kirjoitti:

No ei. Miksi ihmeessä se ahdistaisi?

Hyvä kysymys. 

Vierailija kirjoitti:

No kyllä se on ahdistanut, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän. Jotenkin sitä alkaa päästä sinuiksi ajatuksen kanssa. Turha taistella vastaan luonnonlakeja, näin se menee tässä maailmassa. Kaikki elollinen elää aikansa ja kuolee. Turha sitä aikaansa on tuhlata turhasta murehtimiseen.

Missä iässä aloit ajatella näin?

Miksi ahdistaisi? mikään ei ole ikuista, sen asian kun sisäistää on elämä paljon helpompaa.

Ei ahdistaa,eikä pelota.Joku päivä täältä lähdettävä

Ei. Sehän on helpotus. Pääsee viimeinkin eroon esim somesta ja idiooteista. Kansanmurhaajista ja junttipersuista. Mummoista jotka pelkää lisäaineita.

Oletan että kuolemassa tietoisuus sammuu eikä ole enää mitään. 

Jos näin ei ole  niin hirveys vain jatkuu. 

Voiko kuollut tappaa itsensä?

Kyllä. Pienenä mietin sitä paljon,  en päässyt oikein koskaan yli ajatuksesta että on pakko kuolla, ja surettaa että myös läheisten on kuoltava. Ja mietin paljon myös mitä tässä elämässä pitäisi siinä välillä elossa tehdä, pohdin elämän tarkoitusta, en keksinyt. 

Myöhemmällä iällä minulla on ollut elämäniloa ja niin hyviä rakkaita läheisiä että en haluaisi tästä luopua. Haluaisin kokea ja nähdä vielä niin paljon. Enkä ymmärrä yhtään kun ihmiset sanovat että olisi kauheaa tietää elävänsä ikuisesti, juuri sitä itse haluaisin. En ymmärrä kysymystä: Kuka haluaa elää ikuisesti? Siihen liittyy olettamus että ei kukaan, mutta itse haluaisin, kunhan en vanhenisi aivan liikunta ja ajatus kyvyttömäksi.

Pakko se on kuitenkin hyväksyä, kuolema. Mutta en ymmärrä vieläkään, toivottavasti saan vastauksen kuoltuani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä se on ahdistanut, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän. Jotenkin sitä alkaa päästä sinuiksi ajatuksen kanssa. Turha taistella vastaan luonnonlakeja, näin se menee tässä maailmassa. Kaikki elollinen elää aikansa ja kuolee. Turha sitä aikaansa on tuhlata turhasta murehtimiseen.

Missä iässä aloit ajatella näin?

 

Vähitellen ajatus on kypsynyt, mutta voimakkaammin vielä 50 vuotta täytettyäni joitain vuosia sitten. Ehkä tällä menolla ehdin saavuttaa täydellisen mielenrauhan ennen kuolemaani, heh, I wish.

Itse olen saanut jo elämässä kokea kaikenlaista. On lapset, oma talo, ero, työtä, työttömyys, köyhyys jne...

Sitä on jo pikkuhiljaa valmistautunut ja vähän, ehkä jo odottaa, että kaikki loppuisi. Kaikki on jo koettu ja mikään ei enää tunnu oikein miltään. 

Olen huomannut että ei maailma tai muutkaan yhtä ihmistä tarvitse. Monesti toisten elämä voi raadollisesti ajatellen muuttua paremmaksi esim. Perinnön myötä tai jos on ollut taakkana sairauden takia, niin ei enää ole harmina, kun kuolee. 

Kuolema on osa elämistä, mistä kaikki uusi syntyisi jos mikään ei kuolisi ja sitten ei edes elämää olisi.

Oletko ap kovin nuori? Sitä on kuule vaan vuosi vuodelta tyytyväisempi 40 ikävuoden jälkeen ettei tarvitse elää enää kovin pitkään kun ainakin puolet on takana jo. Koko ajan maailmassa on vähemmän syitä jäädä tänne. Tämä muuttuu koko ajan rumemmaksi, ihmiset lahjattomammiksi ja tyhmemmiksi. Jopa puhuttu kieli muuttuu kummaksi kuten kirjoitettukin. Kaikki muuttuu pikkuhiljaa enemmän ja enemmän sellaiseksi mistä on hyvin helppo luopua.

Miljoonat ja miljoonat on eläneet ja kuolleet ennen minua - miksi minä olisin jotain ihmeellistä ja erikoista? Me ollaan kaikki yhtä. Tämä jotenkin lohduttaa minua.

Sitä mukaa kun terveys vanhetessa rapistuu, vähenee kuolemanpelko. Päivä päivältä enää vähemmän menetettävää. Olisi ollut todella kurjaa saada tietää kuolevansa 20-vuotiaana, kun kaiken piti vielä olla edessä. Eniten olen surrut kuolevaisuuttani n. 7 vuotiaana. 

Enemmän ahdistaa ajatus vanhuksena odotettavissa olevasta rappeutumisesta ja kaikin puolin negatiivisesta elämänlaadusta, mutta tässäkin lohduttaa se, että kuoleman jälkeen ei jää jäljelle edes tietoisuutta eikä muistoja siitä, millaisia ne viimeiset elinvuodet olivat.  

Ei ahdista, vaan minä olen valmis lähtemään vaikka heti. Tosin perheeni pärjääminen huolestuttaa jonkin verran, koska minä olen hoitanut suuren osan asioistamme. Olen toki tehnyt tomenpiteitä, eli testamentin ja edunvalvontavaltuutuksen sekä kirjoittanut monisivuisen ohjeen 'Kuoleman varalta'.

On hyvä ajatella elämää ja vaikka luonnon hyvää voimaa. Nyt ja kuoleman jälkeen. Tai aina kun voi. Enemmän kehojen jäykkyys, joidenkin sairaudet tai muut tilat tuntuvat liialliselta taakalta. Ehkä on hyvä auttaa muita arkijutuissa (toimiiko lähellä jokin, vai onko kaikki kaukana) ja varmistaa että on kodit, riittävä raha jne. Mitä muuta voisi tehdä.

Kuoleminen alkaa jo kolmekymppisenä, hitaasti mutta kuitenkin.

Mutta jos tutkijoita uskoo, kuolema on tulevaisudessa kuin sairaus, mihin on lääke. Esim. hiirien aivoja on jo pystytty nuorentamaan.