Lue keskustelun säännöt.
Oon pilannut elämäni erolla
02.10.2024 |
Oli mies ja perhe. Nyt yksin ja köyhänä ja mt ongelmaisena ja 46vuotiaana naisena ei ole helppoa. Vaikka mies ei ollut täydellinen tai kohdellut aina hyvin mua. Mutta en itsekään ole täydellinen. En tiedä miten eteenpäin. Tietyt tahot vahingoniloisia tilanteestani
Kommentit (37)
Minä taas pelastin elämäni ja itseni erolla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on, mutta olet ratkaisusi tehnyt ja nyt on vain mentävä eteenpäin. Muistoissa rypeminen on pahin mielen järkyttäjä. Menneen jossittelun sijaan nyt katse eteenpäin.
Minä murehdin omaa eroani 3 kk ennen kuin nousin takaisin jaloilleni, eteenpäin on mentävä, kukaan ei nosta minua, itse on noustava kun kompastuu.
Tsemppiä, nauti syksystä, kun vapaa-aikaa on.
Vierailija kirjoitti:
Miehellä mahdollisuus tulla jossain vaiheessa elämää todella rikkaaksi..olisi kannattanut pysyä yhdessä. Mies tuskin muuttuu
Ap
Älä viitsi, Pasi. Sun tarinassa ei ole lihoja eikä luita.
Incelin satutunti käynnissä. Kohta tulee Hertta-sarjaa, jossa hän selittää miten ihanaa on naisen olla hellan ja nyrkin välissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän siitä uutisoitiin jokunen aika sitten, että avioliitto on taas nykyään henkilön merkittävin taloudelliseen asemaan liittyvä asia. Siis tilastollisesti mikään kouluttautuminen tai hyvä työkään ei tuo sitä samaa taloudellista turvaa kuin kahden ihmisen avioliitto, jossa on kahden ihmisen tulot ja jaetut menot. Asia vain korostuu, jos on lapsia tai sairauksia.
Yleinen inflaatio, korkojen ja hintojen nousu, yhteiskunnan tukien leikkaukset, terveyspalvelujen alasajo - kaikki vain vahvistaa tätä.
En tajua, miksi tätä ei saisi sanoa ääneen. Todellakin kannattaa ajatella eroa myös taloudellisesta näkökulmasta.
Avioliitto on vastuun ottamista toinen toisesta myös taloudellisesti. Eihän siinä mitään, jos oma varallisuus ja terveys riittää, mutta entä jos ei riitä? Jos ei ole puolisoa, niin tiputaan heti yhteiskunnan palveluverkkoon, joka joko ottaa koppia tai sitten ei. Yhä useammin ei ota.
Minun elämäni taas parani eron myötä. Sain olla rauhassa eksän ikävältä käytökseltä, tehdä elämästäni omannäköistäni ja vieläpä rakastua uudelleen. Vaikeaa kuvitella, miltä tuntuisi katua, eihän sitä nyt kevyin perustein erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän siitä uutisoitiin jokunen aika sitten, että avioliitto on taas nykyään henkilön merkittävin taloudelliseen asemaan liittyvä asia. Siis tilastollisesti mikään kouluttautuminen tai hyvä työkään ei tuo sitä samaa taloudellista turvaa kuin kahden ihmisen avioliitto, jossa on kahden ihmisen tulot ja jaetut menot. Asia vain korostuu, jos on lapsia tai sairauksia.
Yleinen inflaatio, korkojen ja hintojen nousu, yhteiskunnan tukien leikkaukset, terveyspalvelujen alasajo - kaikki vain vahvistaa tätä.
En tajua, miksi tätä ei saisi sanoa ääneen. Todellakin kannattaa ajatella eroa myös taloudellisesta näkökulmasta.
Avioliitto on vastuun ottamista toinen toisesta myös taloudellisesti. Eihän siinä mitään, jos oma varallisuus ja terveys riittää, mutta entä jos ei riitä? Jos ei ole puolisoa, niin tiputaan heti yhteiskunnan palveluverkkoon, joka joko ottaa koppia tai sitten ei. Yhä useammin ei ota.
Ainoa vika tuossa suuressa suunnitelmassa on, että miehissä on tukuittain sellaisia, jotka eivät sairastunutta puolisoa viitsi yhtään katsella tai mitään koppeja otella. Tilastollinen tosiasia ja helppo havaita. Naisen kannattaa ajatella turvallisuutensa ja jatkuvuutensa jotenkin toisin.
Vierailija kirjoitti:
En osaa muuta kommentoida, mutta sen sanon että on virkistävää, että joku myöntää suoraan katuvansa eroa ja että elämä muuttui sen myötä huonommaksi. Yleensä keski-ikäiset naiset hehkuttavat vain, kuinka upea elämä aukesi eron jälkeen. Vaikka eihän se aina todellakaan niin mene.
Itse vuosia sinkkuna enemmän ja vähemmän omasta tahdostani eläneenä sanoisin ja tai täydennän, että ainakin itselleni yksi red flag (varoitusmerkki) mahd. joka saa empimään parisuhdetta mahd. kumppaniehdokkaan kanssa on, jos hän ei ikinä sanoisi mitään positiivista tai edes neutraalia ex-kumppanistaan; jos siis hänestä tulisi jollain kohtaa sanoa tai todeta yhtään mitään.
Toki saatan ehkä ymmärrtää hänen sanavalintansa ex-kumppanistaan, jos suhde on ollut hyvin väkivaltainen tai ex- on onnistunut pettämään useammankin kerran.
Ehkä minun olsikin parempi sanoa/ ajatella, että ex-kumppanin yletön ja liioitteelva mitätöinti ja negatiivisin ilmaisuin luonnehdinta on se, mikä sytyttää varoitusmerkin. - Olkoonkin, että saatan kyllä (mielessäni) ihmetellä, että miten joku on saattanut olla ja elää useita vuosia henkisesti ja tai fyysisesti väkivaltaiessa parisuhteessa(....)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huokaus. Se hyvä puoli on siinä, että on saanut tai joutunut olemaan aina sinkkuna on, että ei täysin tiedä mistä on jäänyt paitsi kun on aina saanut tai joutunut elämään sinkkuna. On täytynyt opetella ja sopeutua sinkkuuteen. Sen olen jo oppinut, että uhriutumalla tai muita syyttelemällä oloni ei pidemmän päälle parane.
Missä mä syytin? Sanoinhan että itsessänikin on vikaa. Mutta olisi ollut tulevaisuus turvattu jos olisin pysynyt yhdessä. Kukaan ei huoli nyt..
Ap
Et suoraa mistään. Annoit ja asetit onnesi ja elämään tyytyväisyytesi vain riippumaan siitä, että sinulla on tai olisi mies. Sen sijaan, että kokisit edes hetkittäisn, että voisit elää nyt ja tulevaiduudessa yhtälailla turvattua elämää yksinkin, ilman miestä. - Kyllä minäkin olen halunnut, kaiv
Lähdet ajattelemaan parisuhdetta turvallisuusnäkökulmasta. Näinhän se voi ollakin, jos itsellä ei ole taloudellisia resursseja - ja lisäksi myös henkinen epäitsenäisyys, eli ei olla tarpeeksi vahvoja/osaavia elämään itsenäisesti.
Parisuhteeseen mennään ja siinä eletään, kun koetaan, että yksinollessa jotain puuttuu. He siis _tarvitsevat_ sitä kumppania johonkin. Se voi olla seksi (ja arjen taloudenhoito!) ja/tai raha. Toki muitakin syitä: halu hankkia lapsia tai yksinäisyyden poistajaksi.
Rakastumisen huumassa mennään yksiin, ja siinä pysytään joko mukavuudenhalun tai tavan vuoksi senkin jälkeen, kun huuma on haihtunut. Ellei ero tunnu paremmalta vaihtoehdolta.
Minulla on samantapainen tilanne, vaikka olen varmaan sinua vanhempi ihminen. Olen yksin sinnitellessäni kehittynyt hyvin pärjääväksi, joka ei varsinaisesti tarvitse vierelleen ketään tukijaa, saati talouden pönkittäjää. Kun seksuaalinen kiimakin on jo laantunut, ei tule haksahdettua himossa huonoon suhteeseen.
En etsi kumppania, mutta huolin kyllä sopivan, jos eteen tulee.
Vierailija kirjoitti:
En osaa muuta kommentoida, mutta sen sanon että on virkistävää, että joku myöntää suoraan katuvansa eroa ja että elämä muuttui sen myötä huonommaksi. Yleensä keski-ikäiset naiset hehkuttavat vain, kuinka upea elämä aukesi eron jälkeen. Vaikka eihän se aina todellakaan niin mene.
No, tässähän lähinnä "kadutaan" luopumista turvatusta vanhuudesta eli miehen rahoista. Hyvin itsekäs ajattelumalli. Eri asia olisi, jos huomaa kaipaavansa exää itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama. Mä lähdin ihan hyvästä parisuhteesta keski-iän kriisissäni, kun tuli levoton olo. En tajunnut, että se on kriisi ennen kuin vasta jälkeenpäin, vaan oikeasti koen että haluan nyt ihan eri asioita kuin sitä meidän tavallista elämää miehen kanssa. Halusin ulkomaille. Halusin jännitystä ja seikkailuja. Halusin nuoremman jännemmän miehen, koin olevani läpeensä tylsistynyt siihen pertti perusinsinööriin ja tapoihinsa. Halusin taas bailata kuin nuorena.
No, se ongelma oli että se mun villitys meni parissa vuodessa ohi, ja tajusin että olihan se kiva vielä kokeilla bailuelämää, mutta ei, en tahdo sitä pidempään. Ei se vaan ole sama kuin nuorena enää. Miehen olin vaan silloin jo jättänyt, ja siinä vaiheessa kun aloin miettiä, että voitaisiko vielä palata yhteen, hänellä olikin jo uusi. Minua 18 vuotta nuorempi.
Mulla ongelma ei ole niinkään taloudellinen, mulla on varsin hyvät tulot itselläni ja lisäksi jossain vaiheessa tulen perimään nyt 80-vuotiaat vanhempani, joilla on omaisuutta jonkin verran. Mulla se ongelma on pohjaton yksinäisyys. Mies oli ollut yli 20 vuotta mun ainoa ja paras ystäväni. Kaikki mun sosiaalinen elämä meni ekstrovertimman mieheni kautta, itse olen autistin oloinen introvertti enkä osaa rakentaa sosiaalisia suhteita, joten ensi kertaa pääsin mukaan sosiaalisiin piireihin miehen ja tämän suvun kautta. Eron myötä se kaikki meni. Nyt lähinnä välillä lääkitsen yksinäisyyttä viiniä kittaamalla, enimääkseen vaan kestän ja kärsin. Uutta miestä tuskin enää löydän, ulkonäkö on täysin mennyttä ajat sitten.
Minä en tämän takia juuri uskalla erota. Ei minulla ole ystäviä, eikä suku ole läheinen. Jäisin ihan yksin. Suhde on huono mutta toisaalta teen parhaani, että se paranisi. Se ei ole täysin toivoton kuitenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Lähdet ajattelemaan parisuhdetta turvallisuusnäkökulmasta. Näinhän se voi ollakin, jos itsellä ei ole taloudellisia resursseja - ja lisäksi myös henkinen epäitsenäisyys, eli ei olla tarpeeksi vahvoja/osaavia elämään itsenäisesti.
Parisuhteeseen mennään ja siinä eletään, kun koetaan, että yksinollessa jotain puuttuu. He siis _tarvitsevat_ sitä kumppania johonkin. Se voi olla seksi (ja arjen taloudenhoito!) ja/tai raha. Toki muitakin syitä: halu hankkia lapsia tai yksinäisyyden poistajaksi....."
Tuo sai mieleeni, että onko yksi keskeisimpiä syitä sille miksi niin moni -itseni mukaan lukien- on sinkkuna juuri siksi. että parisuhdekumppania (omalla kohdallani naista, jos sillä on mitään merkitystä) tarvitsee loppu viiemin aika harvon mihinkään erityisesti ja ehdottomasti niin, että ilman häntä se tai tämä (jokin) ei onnistuisi.
Ajatus on yhtä aikaa aivan hirveä; ikäänkuin parisuhdekumppani edustais minulle, jotain tarvekalua tai välinettä, jolla minun tulsi tehdä jotain tai jonka tulisi tehdä tai mahdollsitaa jotain.
Mutta toisaata se on juuri niin, koska kyllä parisuhdekumppanin tulsi mukanaan tuoda jollain tavoin "riittävänä paljon" lisäarvoa mukanaa, että parisuhde olsi mielekäs. Vaan miten tai kuinka tämä lisäarvo mitataan tai huomioidaan, onkin jo paljon monimutkaisempi juttu.
Uskon myös, että yhtä lailla minun olisi mahdollistettava hänelle (mahdolliselle kumppanilleni) kyllin paljon tätä lisäarvoa. Parisuhteessa siis kumpaisenkin tulee mielestäni saada. Muta jotta voi saada on myös velvollsiuus antaa.
Kun näin monimutaksesti ajattelen, niin ei liene ihme, että olen saanut tai joutunut olemaan sinkkuna.
Nykyään kun vaikuttaa sille, että täytyisi ajatella vain ja ainoastaan itseään ja toisen saattaa saada vain hämilleen jos osoittaa, että on muuten kiinnostunut myös siitä, että hän saa haluamaansa. - Eikä tällaisessa toiminnassa ole, ei ainakaan pitäsi olla kyse siitä, että asettusii toisen kynnysmatoksi ja unohtasii kokonaan omat halunsa ja toiveensa ääneen lausumisen ja halun toteuttaa ja edetä niitä kohti; siten etteivät tietoisesti erityiesestisatuta tai loukkaa ketään toista.
Vierailija kirjoitti:
Sama. Mä lähdin ihan hyvästä parisuhteesta keski-iän kriisissäni, kun tuli levoton olo. En tajunnut, että se on kriisi ennen kuin vasta jälkeenpäin, vaan oikeasti koen että haluan nyt ihan eri asioita kuin sitä meidän tavallista elämää miehen kanssa. Halusin ulkomaille. Halusin jännitystä ja seikkailuja. Halusin nuoremman jännemmän miehen, koin olevani läpeensä tylsistynyt siihen pertti perusinsinööriin ja tapoihinsa. Halusin taas bailata kuin nuorena.
No, se ongelma oli että se mun villitys meni parissa vuodessa ohi, ja tajusin että olihan se kiva vielä kokeilla bailuelämää, mutta ei, en tahdo sitä pidempään. Ei se vaan ole sama kuin nuorena enää. Miehen olin vaan silloin jo jättänyt, ja siinä vaiheessa kun aloin miettiä, että voitaisiko vielä palata yhteen, hänellä olikin jo uusi. Minua 18 vuotta nuorempi.
Mulla ongelma ei ole niinkään taloudellinen, mulla on varsin hyvät tulot itselläni ja lisäksi joss
Hei, kuulostaa tosi rankalta, ja halusin vain antaa sinulle ison tsemppihalauksen Kaikki kääntyy varmasti vielä paremmaksi, olen ihan varma siitä!
Vierailija kirjoitti:
En osaa muuta kommentoida, mutta sen sanon että on virkistävää, että joku myöntää suoraan katuvansa eroa ja että elämä muuttui sen myötä huonommaksi. Yleensä keski-ikäiset naiset hehkuttavat vain, kuinka upea elämä aukesi eron jälkeen. Vaikka eihän se aina todellakaan niin mene.
Sellainen joka hehkuttaa peittelee sillä häpeäänsä epäonnistumisestaan. Usein onnettomia ja sitä onnettomuuden tunnetta paetaan päihteisiin.
En osaa muuta kommentoida, mutta sen sanon että on virkistävää, että joku myöntää suoraan katuvansa eroa ja että elämä muuttui sen myötä huonommaksi. Yleensä keski-ikäiset naiset hehkuttavat vain, kuinka upea elämä aukesi eron jälkeen. Vaikka eihän se aina todellakaan niin mene.