Opettivatko vanhempasi sinulle urheilullisen elämäntavan?

Liikunnallisen kyllä

Ei varsinaisesti kyllä. Äiti saattoi käydä kävelylenkeillä ja joskus harvakseltaan jossain jumpassa. Isä ei ehtinyt itse urheilla kun valmensi muita.

Ei. Eivät opettaneet yhtään mitään. 

Ei,sain lapsena olla lapsi ja tehdä lasten juttuja.

Joidenkin vanhemmat pakottaa lapsensa väkisin urheilun pariin hankkimaan kunniaa isille ja äitille kun eivät itse ole siihen kyenneet.

Kyllä opettivat. Suvussa kilpaurheilijoita. Siihen eivät kuitenkaan kannustaneet. Mutta liikkumaan kyllä. Panostivat siihen aikaa ja myös rahaa.

Ei. Leikin kavereiden kanssa ja opin tarhassa sekä koukussa liikkumaan. 

Kotona vanhemmat ryyppäsivät ja tupakoivat, kävivät töissä ja joskus käytiin lomilla. Kerran muistan pelanneeni jalkapalloa niin että äitikin osallistui. 

Pornon

Kävelylenkeillä vanhemmat kävivät, ja me lapset käytiin välillä mukana. Käytiin myös yhdessä eväsretkillä luonnossa. Talvella hiihdeltiin vanhempien kanssa. Ei mitään sellaista pitkää lenkkiä vedetty, vaan rennosti ja hiihdosta ja luonnosta nauttien. Kavereille kuljettiin kävellen tai pyörällä, myös harrastuksiin. Joskus harvoin sai kyydin, mutta noin yleisesti ei kuskattu sinne tänne. Ei myöskään kavereita kuskattu, se oli silloin normi.

Eivät. Isä oli sohvaperuna ja tarvitsi moottoriajoneuvon yli 10 metrin matkoille, ei liikkunut koskaan mihinkään vapaaehtoisesti. Äiti tykkäsi kävellä, uida, ajaa polkupyörällä, jumpata ja tanssia. Äidin kanssa kävin kävelyllä, pyöräilemässä ja uimassa. 

Ei. Vanhemmat lähinnä makailivat aina, kun oli mahdollisuus.

Itseasiassa vanhempani olivat mielestäni aika tavallisia taajaman asukkaita, jotka eivät harrastaneet mitään liikuntaa erityisemmin. Kumpikaan ei kuitenkaan mitään läskikasoja ja terveitä.

Edes hyötyliikuntaa ei niin tullut harrastettua, koska autolla liikuttin töihin ja kauppoihin. Kävelyjä ei pahemmin harrastaneet kun harvoin. Koiran ulkoilutus oli ainoa liikunta.

Tuo oli aika tyypillistä muistaakseni monessa keskiluokkaisessa perheessä, missä kummatkin vanhemmat kokopäivätyössä ja lapset pieniä tai kouluikäisiä. Nyt siis puhutaan ajasta v. 1980-2000. 

Meillä liikuttiin säännöllisesti koko perheen voimin. Opin uimaan, hiihtämään, luistelemaan, ratsastamaan jne kiitos vanhempieni. Muutenkin olin eloisa lapsi, joka oli aina menossa ja tulossa kavereiden kanssa jonnekin. Pyöräily jäi pois listasta. Harmi, ettei kukaan perheessä lasketellut. Sitä yritin kolmekymppisenä, mutta ei korkean paikan kammoiselle oikein napannut. Moottorikelkkaa sen sijaan oli kiva ajaa laskettelukeskuksissa.

Vanhempani kävivät mieluiten kävellen töissä ja viikonloppuisin tehtiin piiiitkiä kävelylenkkejä yhdessä. Pienempänä, kun väsähdin, pääsin isän reppuselkään tai peräti hartioille istumaan. Bussi ei ollut vaihtoehto.

Mökillä hiihdeltiin meren jäällä itse tehdyillä laduilla.

Kyllä halu liikkua tulee lapsesta itsestään ja ei se siitä vähene aikuiseksi kasvettua. Pysyy kroppa kuosissa, kun ei ole oppinut lysähtämään töiden jälkeen sipsipussi kainalossa telkun ääreen. Paljon parempi ja rennompi olo tuleen pitkän kävelylenkin tai uimisen jälkeen. Uni maittaa hyvin.

Ei. Käyvät aina lenkillä kun lihovat. Laihduttavat kilot pois, ja jojoilevat. Aika nuoresta pitäen itselläni on ollut vääristynyt kehonkuva ja tavoittelen aina erilaista vartaloa kuin minulla on. Olen kuitenkin aina ollut liikunnallinen ja olen liikunta-alalla töissä, mutta äitini mielestä treenaan liikaa.

Vanhempani eivät ole koskaan olleet liikunnallisia. Muistan, että varhaisteini-iässä pyysin molempia juoksulenkille kanssani. Isä kieltäytyi, mutta äiti lähti. Hän ei kuitenkaan jaksanut juosta kuin n. 20m, jolloin luovutti  ja palasi kotiin.

Olemme veljeni kanssa nyt aikuisina (minä 45v. ja veljeni 42v.) aktiiviliikkujia molemmat. Olen liikunnan ja terveystiedon opettaja sekä ohjaan ryhmäliikuntaa 5h/vko. Lisäksi käyn kuntosalilla, pyöräilen työmatkat 7,6km/suunta, hiihdän talvella jne. Veljeni on fysioterapeutti, pelaa itse jalkapalloa ja valmentaa poikansa joukkueessa. Liikunnallinen elämäntapa ei todellakaan ole vanhemmilta peritty tai mallina saatu, vaan se perustuu puhtaasti omiin intresseihin.

Opetti joo, olen entinen kilpaurheiluja. Miehellä taas ei opetettu urheiluun yhtään, mutta hänestäkin tuli kilpaurheilija omin avuin.

Itse omille lapsille ollaan hankittu urheiluharrastusten lisäksi myös muita harrastuksia, mutta jotain urheilua on PAKKO harrastaa. Lapsi saa itse valita sen liikuntaharrastuksen. Me vanhemmat viedään joihinkin lajeihin ja lapsi harrastaa sitä sitten minimissään yhden kauden ja jos ei tykkää niin saa lopettaa kauden päättyess, mutta on sitten keksittävä uusi urheiluharrastus.

Tämä on ihan vaan sen takia, että lapsuusiän (monipuolisella) urheiluharrastuksella on selkeästi etua luuston, lihaksiston ja nivelten kehityksessä. Lapsista ja nuorista näkee jo kävelystä onko harrastetty liikuntaa. 30-vuotiailla näkee jo liikkumattomuudesta aiheutuneita nivelten virheasentoja, jotka aiheuttavat vanhemmiten lisää ongelmia ja kipuja.

Lisäksi haluttiin esitellä lapsille kilpailumaailma. Joihinkin kilpailuihin piti osallistua, jotta tietää millaista se on. Osa tykkäsi ja jatkoi kilpailemista ja osalle riitti ne muutamat kilpailut ja sanoivat että mieluummin harrastavat vain harrastamisen ilosta. Ja se sopi meille.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Eivät opettaneet yhtään mitään. 

Valitettavasti sama juttu mullakin / meilläkin. Muutenkin kaikki olisi aina pitänyt osata heti ja kerrasta eli mitään ei olisi saanut vaatia minkäänlaista harjoittelua (koski siis myös läksyjen tekemistä ja jopa kokeeseen lukemista, koska tuollainen oli vain niitä "tyhmiä" varten jotka ei opi koulussa oppitunneilla ja kerrasta vaan tarvitsevat pänttäämistä ja kertaamista).

Ja sitten kun tietenkään ei voinut uutta asiaa / taitoa osata heti kylmiltään ja varsinkaan mitenkään hyvin (eli niistä kokeista ei tosiaan napsunut kymppejä eikä edes ysejä ilman pänttäämistä) niin sai osakseen julmettua huutoa ja kuunnella itsesäälissä kieriskeleviä vanhempia jotka on jostain saaneet riesakseen lapset jotka ei osaa mitään eikä loista missään. Toisin kuin tuo naapurin liisa joka on hevosten kanssa ihan elementissään ja pääsi piirimestaruuskisoihinkin tai se martti-serkkukin joka varmasti lukee itsensä herraksi kun on niin hyvä koulussa... jne

Minusta tuli alisuorittaja joka pelkää oikeastaan aivan kaikkea uutta eikä uskalla tehdä mitään, koska aina takaraivossa jyskyttää kuinka mä en kuitenkaan osaa ja pieleen se menee. Hiukan alkaa näin keski-iässä harmittamaan kuinka elämä on jäänyt elämättä kun arastelee kaikkia uusia asioita ja kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Opetti joo, olen entinen kilpaurheiluja. Miehellä taas ei opetettu urheiluun yhtään, mutta hänestäkin tuli kilpaurheilija omin avuin.

Itse omille lapsille ollaan hankittu urheiluharrastusten lisäksi myös muita harrastuksia, mutta jotain urheilua on PAKKO harrastaa. Lapsi saa itse valita sen liikuntaharrastuksen. Me vanhemmat viedään joihinkin lajeihin ja lapsi harrastaa sitä sitten minimissään yhden kauden ja jos ei tykkää niin saa lopettaa kauden päättyess, mutta on sitten keksittävä uusi urheiluharrastus.

Tämä on ihan vaan sen takia, että lapsuusiän (monipuolisella) urheiluharrastuksella on selkeästi etua luuston, lihaksiston ja nivelten kehityksessä. Lapsista ja nuorista näkee jo kävelystä onko harrastetty liikuntaa. 30-vuotiailla näkee jo liikkumattomuudesta aiheutuneita nivelten virheasentoja, jotka aiheuttavat vanhemmiten lisää ongelmia ja kipuja.

Lisäksi haluttiin esitellä lapsille kilpailumaailma. Joihinkin kilpai

Tuo kilpailujuttu on sairasta.

Vierailija kirjoitti:

Itseasiassa vanhempani olivat mielestäni aika tavallisia taajaman asukkaita, jotka eivät harrastaneet mitään liikuntaa erityisemmin. Kumpikaan ei kuitenkaan mitään läskikasoja ja terveitä.

Edes hyötyliikuntaa ei niin tullut harrastettua, koska autolla liikuttin töihin ja kauppoihin. Kävelyjä ei pahemmin harrastaneet kun harvoin. Koiran ulkoilutus oli ainoa liikunta.

Tuo oli aika tyypillistä muistaakseni monessa keskiluokkaisessa perheessä, missä kummatkin vanhemmat kokopäivätyössä ja lapset pieniä tai kouluikäisiä. Nyt siis puhutaan ajasta v. 1980-2000. 

Ja nyt itse vanhempana en harrasta liikuntaa. Hyötyliikuntana bussipysäkille kävely tai kauppakeskuksissa kävely. Talviulkoilua inhoan, eikä meistä kumpikaan pidä talviurheilulajeista.

Mies harrastaa jalkapalloa pari kertaa kuussa.

Lapsilla nyt urheiluharrastukset, mutta alle kouluikäisinä liikuntana puistoon menot ja hop lop sun muut. Talviurhrilulajeihin emme ole pakottaneet, eikä ole mikään pakko mielestäni pakottaakaan. 

Naurattaa ihmisten pakkomielle urheiluun ja liikuntaan ja lähes sadistinen ihmettely, jos joku ei harrasta jotain liikuntaa.Mukamas lähes lastensuojelun asia, jos ei urheilullisuutta vie eteenpäin lapsille? Hahhah mitä sanoo lasu?Suurimmalla osalla lapsista näyttää olevan kuitenkin joku urheiluharrastus ja lähinnä liikkuvat myös kavereiden kanssa. 

Oikeesti jotain vikaa, jos niin hirveästi ihmettelee joidenkin vanhempien liikkumista tai liikkumattomuutta. 

Vanhemmat kävi vain kävelylenkeillä,että koulussa oikeastaan opin liikunnallisuuden. Vaikka koulun liikuntatunneista ei juuri siihen aikaan yritetty tehdä mitenkään innostavia :). Lapsia voisi innostaa ihan oikeasti liikuntaan eri tavalla kuin ikävästi, ehkä huutamalla, kovasti arvostelemalla jne. En tiedä, millaista nykykoululiikunta on. Hiihdosta innostuin alle 30:senä, ei jäänyt sentään mitään traumoja ala-asteen hiihtotunneista ja hiihtokilpailuista, joissa silloin olin niin kömpelö ja hidas :). 

Kyllä ja ei.;) Isillä oli mersu mutta ei ko0skaan kyydinnyt meitä mihkään, jos jonnekin halus niin piti kävellä/pyöräillä/hiihtää.