Olisitko vihainen vai surullinen, jos sinut jätettäisiin ulkopuolelle?

Todennäköisesti kumpaakin. Vihainen, koska kokisin, että puolestani yritetään määritellä keiden seurassa saan olla ja keiden en sekä siksi ettei minullaolisi valinnan mahdollisuutta. Surullinen, koska olisin tullu torjutuksi.

Olen ollut surullinen. En kaipaa näitä ulkopuolelle sulkijoita, mutta surullinen siitä, että minä en kelpaa sellaisena kuin olen. En tiedä mikä asia minussa tekee sen, että saan eri kohtelua kuin monet muut. En näytä käyttäytyvän sen kummemmin kuin muutkaan yhteisissä tilaisuuksissa, mutta joku selvästi puuttuu.

Suosin tasapuolista kohtelua, olen kiltti ja ujo, enkä siis aina suuna päänä, mutta tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa.

Jopa esihenkilöt ovat kohdelleet minua toisin kuin muita. Osa saa valita työnsä ja jättää epämiellyttävät tekemättä. Kun niitä tyrkätään pomon toimesta minulle, minä en saakaan kieltäytyä vaikka hukkuisin töihin. Tiimiläiset saivat kukkakimpun kotiinsa toimitettuna merkkipäivänä, jopa ollessaan vuorotteluvapaalla. Itse en edes muistanut tätä kunnes pomo laittoi onnittelut tekstiviestillä.

Työnantaja on esim antanut tiimille pienen muistamisen, tämäkin hoidettiin tyylikkäästi niin, että pomo ojensi muistamisen minulle, ottikin sen pois ja sanoi, ei kuulu sinulle.

Esihenkilöt ovat myös muistaneet alaisiaan jos hänen läheinen kuolee. Minä jäin ilman. Tästä nyt puuttuu vielä kaikki kutsumatta jättämiset ja muu ulkopuolelle sulkeminen.

Oikeasti olen ollut näistä vain surullinen, mutta tässä kirjoittaessa tajusin, että olen itse muuttunut näiden johdosta sellaiseksi mistä en pidä ja siitä olen vihainen. Olen hiukan kyynistynyt, enkä luota enää kuin lähimpiin ja toisaalta se riittääkin. Elämäni on onneksi onnellista ja hyvää kaikin puolin. Sitä he eivät voineet minulta viedä.

Olen kokenut tätä ja olen ollut hyvin ahdistunut. Ehkä sellainen vihan ja surun yhdistelmä tunnetasolla. Tuntuu, että ihmisillä tämä jonkun ulkopuolelle jättäminen on jollain tapaa enemmän sääntö kuin poikkeus. Toimitaan vahvasti oman minuuden ja sen vahvistamisen näkökulmasta ja yleisesti mielikuvien varassa, joille sitten haetaan vahvistusta ennemminkin lähipiiriltä kuin tutustumala oikeasti siihen ulkopuolelle jätetävään henkilöön. Ehkä taustalla on myös jotain epämääräisiä kateuden tunteita. 

Joo. Toisaalta, jos minua ei haluta mukaan, niin kaikille parastahan se on, että jään pois ja etsin muuta seuraa.

En kumpaakaan. Olen jo niin tottunut siihen.

Minä en oikein tiedä mitä mieltä olen. En ole vihainen, enkä surullinen, ainut mitä on tullut mieleen "mikä minussa on vikana", niin usein ole kokenut tuon etten nykyisin enää välitä. 

En kumpaakaan. Ymmärtäisin että minun teot ovat johtaneet tähän, tai sitten joku porukassa on pielessä ja muutkin sen ymmärtävät ajallaan, jos eivät ymmärrä, hyvä että en ole osa sellaista porukkaa. 

Porulkaan kuuluminen ei ole mikään ihmisoikeus ja jos toistuvasti käy samoin, niin peilistä löytyy vastaukset, mikäli oma heikko itsetunto tai ylipaisunut räksyttävä ego ei estä katsomasta sinne.

Sama pätee parisuhteisiin. 

M37