Entä jos läheisen kuolema ei itketä?

Mitä se sinulle kuuluu miten siskosi suree?

Surra voi muullakin tavalla kuin itkeä vollottamalla.

Isän kuolemaa itkin joskus monta kk hautajaisten jälkeen, varmaan osaksi joku stressin laukeaminen kaiken sen hirveen selvittelyn jälkeen mikä siitä aiheutui, olin ihan yksin ja yllättäen tilanteessa. Isoäidin ja äidin kuolemia en ole itkenyt, helpotus sairaille ihmisille jotka itse jo halusivat pois.

Enemmän oon lemmikkien menetyksiä itkenyt. 

En ainakaan vetäisi johtopäätöstä, että kun ei itketä, on se sama kuin ettei sureta ja ettei vainaja olisi ollut rakas.

Voi olla monia syitä miksi itku ei tule. Ja kun niin käy, saattaa jopa toivoa että pystyisi itkemään, mutta ei vain pysty.

Mua itkettin nuorena ihan liikaakin kaikki menetykset, lemmikkieläimestä alkaen. Mutta jotenkin ei enää itkua tule surun takia. Kai sitä on tähän ikään mennessä sen verran paljon menetyksiä kokenut, ettei niitä enää niin itke.

Itkemättömyys ei tarkoita ettei sure. Kyllä minä ainakin surin varsinkin omaa äitiäni, joka kuoli keväällä. Mutta ei se suru tullut itkuna, vaan lohduttomana tyhjyyden ja eksistentiaalisen yksinäisyyden tunteena ja jonkinlaisena tilapäisenä masennuksena. 

Minusta jokaiselle tulisi antaa rauha surra tai olla surematta sellaisella tavalla kuin se luonnostaan tapahtuu. Ei siinä ole mitään oikeita ja vääriä tapoja.

Mieheni ei itkenyt isänsä kuollessa edes hautajaisissa. Hyvissä väleissä olivat. Herkistyy kyllä toisenlaisista asioista ja itkeekin joskus. Itse taas itken kenen tahansa hautajaisissa. En ole maailman herkimpiä itkijöitä silti. Helposti myös kätken itkuni mielellään ja itken yksin.

Minulla ei tullut itkua vanhempani muistotilaisuudessa. Ystäväni toivotteli moneen kertaan jaksamista raskaaseen päivään ja jälkeenpäin ihmetteli miten pystyin lukemaan adressit ääneen tilaisuudessa kun siitä kerroin. Minä olin itkuni itkenyt yksin hiljaisuudessa kun muistotilaisuudessa ei itkettänyt. Tosin jos olisi pidetty siunaustilaisuus virsineen niin ehkä se olisi herkistänyt. 

Sitten ei itke.

En itkenyt faijani kuolemaa melkein 50 vuotta sitten. En myöskään mutsini kuolemaa pari vuotta sitten.

Pelkäsin faijaani, ja hänen kuolemansa oli helpotus. Mutsi oli ollut jo monta vuotta muistisairas ja viimeisen puoli vuotta jokseenkin liikuntakyvytön, ja surutyö tuli tehtyä niiden vuosien aikana kun mutsi pikkuhiljaa kadotti itsensä ja unohti myös läheisensä.

Itku pääsi kun näki muiden omaisten surua ja ikävää.

Ei se itku vaan kaikille tule, jos on tarpeeksi järkyttävä aihe. Joskus joku musiikkikin voi taas laukaista itkun.

Jos et olisi puhunut siskosi miehestä, olisin ajatellut, että sä olet mun siskoni :D

Voisin kuvitella, että jos äitisi kuolema ei tullut yllätyksenä, siskoni on surrut jo etukäteen. Itkenyt itsekseen ne itkunsa, jota suru äidin lähestyvästä kuolemasta on aiheuttanut. Jos taas kuolema on tullut yllätykseä, voi olla vielä jonkinlainen shokkireaktio päällä eikä sen vuoksi pysty itkemään.

Osanottoni äitisi poismenosta <3

Elä sinä omaa elämääsi äläkä toisten. Ihmisillä on erilaisia tapoja surra. Joku itkee silmät päästään ikkunaan lentäneen linnun vuoksi, toinen ei osaa itkeä edes oman lapsensa kuolemaa. Ei se silti surua vähäisemmäksi tee, vaikka ei ole niin näkyvää.

Ei ole oikeaa tai väärää tapaa reagoida läheisen kuolemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei tullut itkua vanhempani muistotilaisuudessa. Ystäväni toivotteli moneen kertaan jaksamista raskaaseen päivään ja jälkeenpäin ihmetteli miten pystyin lukemaan adressit ääneen tilaisuudessa kun siitä kerroin. Minä olin itkuni itkenyt yksin hiljaisuudessa kun muistotilaisuudessa ei itkettänyt. Tosin jos olisi pidetty siunaustilaisuus virsineen niin ehkä se olisi herkistänyt. 

Sama täällä. Enkä itkenyt kirkossa. Olin jo itkuni itkenyt, ennen kuolemaa, kuolinvuoteella ja heti kuoleman jälkeen. Enkä muutenkaan itke muiden ihmisten edessä. Yksinäni kyllä vollotan.

Kaikkea sinäkin pohdit. Onko surusi edes aitoa, kun mietit miksi siskosi ei nyt itke, mutta itkee kun riitelee miehensä kanssa.

Jokainen, joka arvostelee ihmistä, hänen surunsa reaktioon, on yksinkertaisesti typerä.

Niin monta ihmistä kuin maailmassa on, niin monta tapaa on surra ja jokainen on niistä täysin oikea.

Kukaan, ei yksikään tiedä mitä toinen ihminen ajattelee, tuntee ja kokee.

Ihmisyyden, ja sivistyksen arvon näissä tilanteissa mittaa se, ettei arvostele, eikä ihmettele kenenkään tapaa surra.