Lue keskustelun säännöt.
5v tyttö haluaa aina voittaa ja olla paras kaikessa, mistä johtuu?
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa tosiaan ohjata johonkin, jossa voi kilpailla. Mieluiten yksilölajiin. Ja myös varautua siihen, että kilpailujen mennessä huonosti joudutte vanhempina suitsimaan käytöstä. Lapsella on pari tällaista urheilukaveria ja välillä käy vähän sääliksi, kun mikään muu kuin voitto ei kelpaa eivätkä vielä osaa mitenkään suhteuttaa omaa suoritustaan esim. olosuhteisiin. Siinähän sitä urheillessa oppii, mutta varmasti tuo on lapsellekin välillä aika kuluttavaa.
Ei huippu-urheijoiksi päädy kuin sellaiset joille ei kelpaa mikään muu kuin voitto, oli ne olosuhteet ihan mitä tahansa. En nyt sano että se on välttämättä kaikkein tervehenkisin suhtautumistapa asioihin, mutta fakta se on.
Pöh, jos vain voitto kelpaa, niin urheilija helposti sabotoi itsensä ja asettaa liian kovat paineet ja henkinen
Eli vaikkapa Cristiano Ronaldo ei mielestäsi ole huippu-urheilija omassa lajissaan, koska lähes nelikymppisenäkin itkee ihan avoimesti hävittyään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Normaali 5v kehitysvaihe. Ei hän ole mikään pieni aikuinen. Voi vaikuttaa jo kauhean isolta pintapuoleisesti, mutta oikeasti ei ole sitä. :)
Jos on nepsy-piirteitä tai temperamentilta ns. "voimakkaita" niin kestää huomattavasti kauemmin oppia sietämään häviämistä ja ne reaktiot voi olla hyvinkin aggressiivisia ja kiusallisia vanhemman näkökulmasta.
Meillä lapsi sai 4-5v:nä ihan täysiä melt downeja välillä kun hävisi lautapeleissä esim.
Saattoi heittää pelikortit pitkin seiniä ja huutaa täysillä. Sitten kun sanottiin "ihan hyvin se peli meni" niin saattoi heittäytyä maahan ja alkaa raivoamaan kahta kauhemmin ja haukkua itseään epäonnistuneeksi yms "drama queen" käyttäytymistä. Ulkopuolisen näkökulmasta saattoi näyttää siltä, että lapsi olisi pilalle hemmoteltu pikku prkl.
Tuli välillä pitkiä katseita muilta vanhemmilta ja tulee välillä edelleenkin kun ihmettelevät miksi rajaan omaa lastani paljon tiukemmin kun mitä heidän lapset vaatii. Jos en rajaa ajoissa niin homma lähtee lopulta käsistä ja tulee "melttarit".
Nyt lapsukainen on koululainen ja kestää häviämistä jo vähän paremmin, saattaa tulla paha mieli ja sanoo rumasti, mutta ei enää tule noita raivokohtauksia. Ehkä aika auttanut asiassa? Kuka tietää.
Tunnekasvatuksesta ei ollut hirveästi apua, suoraan sanottuna. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa tosiaan ohjata johonkin, jossa voi kilpailla. Mieluiten yksilölajiin. Ja myös varautua siihen, että kilpailujen mennessä huonosti joudutte vanhempina suitsimaan käytöstä. Lapsella on pari tällaista urheilukaveria ja välillä käy vähän sääliksi, kun mikään muu kuin voitto ei kelpaa eivätkä vielä osaa mitenkään suhteuttaa omaa suoritustaan esim. olosuhteisiin. Siinähän sitä urheillessa oppii, mutta varmasti tuo on lapsellekin välillä aika kuluttavaa.
Ei huippu-urheijoiksi päädy kuin sellaiset joille ei kelpaa mikään muu kuin voitto, oli ne olosuhteet ihan mitä tahansa. En nyt sano että se on välttämättä kaikkein tervehenkisin suhtautumistapa asioihin, mutta fakta se on.
Pöh, jos vain voitto kelpaa, niin urheilija helposti sabotoi
Eli vaikkapa Cristiano Ronaldo ei mielestäsi ole huippu-urheilija omassa lajissaan, koska lähes nelikymppisenäkin itkee ihan avoimesti hävittyään?
Sanoinko jossain, että ei saa olla pettynyt? Itkeminen häviön jälkeen on vähän eri asia kuin jotkut maailmanluokan kilarit. Googleta Jon Drummond. Siinä on sellainen häviäjä, joksi emme halua lapsiamme kasvattaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kilpailuhenkinen. Hommaa hänelle huipputason valmentaja johonkin mieleiseen urheilulajiin niin hänestä voi tulla huippu-urheilija.
Tämä. Tai kannattaa ainakin antaa mahdollisuus, pakottamaan ei tietenkään tulisi ryhtyä.
Telinevoimistelu? Mites jalkapallo?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitäs pahaa siinä on? Täytyisi tietää tarkemmin että onko tässä siis joku ongelma? Ilmeisen rohkea tyttö.
Kyllä saa pahaa aikaan tuommoinen. Mun sisko on just tuollainen ja kun en itse ole, lopputulos on se, että hän alensi mua jokaikisessä mahdollisessa kohdassa ja aiheutti alemmuudentuntoa, heikkoa itsetuntoa, halun olla näkymätön, etten ole hyvä missään. Ollaan jo kolmekymppisiä, mutta vasta nyt olen tajunnut, miten isoa vahinkoa tuollainen käytös on saanut aikaan!
Olet vaan luseri ja siskosi on voittaja. Olisit pitänyt puolesi, niin ehkä sinustakin olisi tullut jotakin. Mutta ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä tulevaisuus edessä, koska kunnianhimoa. Miksi pelata jos ei pelaa voitosta.
Ei välttämättä. Tuollainen voi tehdä teininä itsemurhan, kun ei saa jotain. On ongelma, jos ei pysty käsittelemään vastoinkäymisiä. Siitä tulee paljon ongelmia myöhemmin. On myös aika ikävä työkaveri muille, jos ei osaa tiimipelata.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä jo pienempänä pitäisi opettaa, että kaikkea ei voi saada ja pitää sietää pettymyksiäkin.
Jo pienempänä pitää opettaa että kaiken voi saada, myös pettymykset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma lapseni on myös tuollainen. Aina haluaa voittaa ja usein voittaakin, koska on voitonhimoissaan (ja muussakin innostuksessaan) harjoitellut niin paljon. Minusta ei siis ole vastukseksi, vaikka miten yritän.
Kilpailuhenkisyyden voi nähdä hyvänä tai huonona piirteenä. Yksi päiväkodin opettaja piti sitä negatiivisena piirteenä. Onhan se välillä rasittavaa, mutta itse suhtaudun siihen silti enemmän positiivisena voimavarana. Tosiaan, mikäpä muu kannustaisi enemmän harjoittelemaan kuin vahva voitontahto?
Kuinka paljon on kehuttu silloin, kun on ollut jossain taitava ja paras?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kantsis ehkä alkaa opettaa jotain muutakin asennetta....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitäs pahaa siinä on? Täytyisi tietää tarkemmin että onko tässä siis joku ongelma? Ilmeisen rohkea tyttö.
Kyllä saa pahaa aikaan tuommoinen. Mun sisko on just tuollainen ja kun en itse ole, lopputulos on se, että hän alensi mua jokaikisessä mahdollisessa kohdassa ja aiheutti alemmuudentuntoa, heikkoa itsetuntoa, halun olla näkymätön, etten ole hyvä missään. Ollaan jo kolmekymppisiä, mutta vasta nyt olen tajunnut, miten isoa vahinkoa tuollainen käytös on saanut aikaan!
Olet vaan luseri ja siskosi on voittaja. Olisit pitänyt puolesi, niin ehkä sinustakin olisi tullut jotakin. Mutta ei.
Löytyi kiusaajakin ketjuun. Mistä teitä oikein sikiää? Kotikasvatus perzeestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kilpailuhenkinen tyttö. Ihan normaalia tuossa iässä. Ei välttämättä huono asia, jos onnistutte kääntämään tuon siten, että se on motivaattori tehdä töitä ja harjoitella. Jos haluaa olla paras harjoittelematta niin se on hankalampi homma.
Vierailija kirjoitti:
Kantsis ehkä alkaa opettaa jotain muutakin asennetta....
Luuletko, ettei ap:n lapselle ole kerrottu useasti, ettei aina tarvitse tai voi voittaa? Meillä muistutetaan tästä asiasta about joka päivä. Lapsi varmasti ymmärtää tämän. Siltikin lapsi on hyvin kunnianhimoinen ja haluaa olla voittaja. Jos se on osa hänen luonnettaan, miksi emme aikuisina hyväksyisi sitä? Aivan kuten hyväksymme eri ihmisissä äänekkyyden, hiljaisuuden, ujouden ja monet muut persoonallisuuspiirteet, voimme ehkä myös hyväksyä kilpailuhenkisyyden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän tuo ole ihan tyypillinen tuohon ikään kuuluva ominaisuus, toisilla vahvempi kuin toisilla. Sitä pitää sitten vaan opetella sietämään niitä pettymyksiä ja sitä ettei aina voitakaan. Meillä asuu myös tämmöinen kovin voitontahtoinen lapsi, on aika voimakastahtoinen ja temperamenttinen muutenkin, joten kyllä on pelilauta lentänyt kun näyttää että on häviöllä, mutta kouluikään mennessä on pikkuhiljaa oppinut hillitsemään itseään ja sietämään tappiot paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Normaali 5v kehitysvaihe. Ei hän ole mikään pieni aikuinen. Voi vaikuttaa jo kauhean isolta pintapuoleisesti, mutta oikeasti ei ole sitä. :)
Jos on nepsy-piirteitä tai temperamentilta ns. "voimakkaita" niin kestää huomattavasti kauemmin oppia sietämään häviämistä ja ne reaktiot voi olla hyvinkin aggressiivisia ja kiusallisia vanhemman näkökulmasta.
Meillä lapsi sai 4-5v:nä ihan täysiä melt downeja välillä kun hävisi lautapeleissä esim.
Saattoi heittää pelikortit pitkin seiniä ja huutaa täysillä. Sitten kun sanottiin "ihan hyvin se peli meni" niin saattoi heittäytyä maahan ja alkaa raivoamaan kahta kauhemmin ja haukkua itseään epäonnistuneeksi yms "drama queen" käyttäytymistä. Ulkopuolisen näkökulmasta saattoi näyttää siltä, että lapsi olisi pilalle hemmoteltu pikku prkl.
Tuli välillä pitkiä katseita muilta vanhemmilta ja tulee välillä edelleenkin kun ihmettelevät miksi rajaan omaa lastani paljon
Meillä taas samanlaiselle lapselle tunnekasvatus on ollut ihan huippujuttu. Oppi esim. raivarin, nyrkkien heiluttelun ja tavaran paiskomisen sijaan menemään huoneeseensa mököttämään ja lukemaan kirjoja, kun käytiin (rauhallisessa tilanteessa) läpi erilaisia tunnetaitojuttuja ja keinoja rauhoittumiseen. Ikä varmasti toki vaikuttaa myös ja tietenkin lasta on myös komennettu ja ihan fyysisesti estetty rikkomasta paikkoja tai lyömästä ketään. Mutta ainakin lapsi rakasti aina kaikkia näitä tunnekello ja tunnetaitokortti-juttuja, että jos ne ei käytöksen paranemisen taustalla olleet niin ainakin on vietetty mukavaa yhteistä aikaa niitten parissa 😁
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä tulevaisuus edessä, koska kunnianhimoa. Miksi pelata jos ei pelaa voitosta.
Ei välttämättä. Tuollainen voi tehdä teininä itsemurhan, kun ei saa jotain. On ongelma, jos ei pysty käsittelemään vastoinkäymisiä. Siitä tulee paljon ongelmia myöhemmin. On myös aika ikävä työkaveri muille, jos ei osaa tiimipelata.
Lapsi on herranen aika vasta viisivuotias. Ihan normaalia käytöstä tuon ikäiselle. Hän vaatii vaan paljon harjoitusta siinä, että oppii käsittelemään pettymyksiä.
Keskustelun sävy olisi aivan toinen, jos kyseessä olisi poika.
Todella surullista. Kertoo myös kasvatuksesta.
Kyllä saa pahaa aikaan tuommoinen. Mun sisko on just tuollainen ja kun en itse ole, lopputulos on se, että hän alensi mua jokaikisessä mahdollisessa kohdassa ja aiheutti alemmuudentuntoa, heikkoa itsetuntoa, halun olla näkymätön, etten ole hyvä missään. Ollaan jo kolmekymppisiä, mutta vasta nyt olen tajunnut, miten isoa vahinkoa tuollainen käytös on saanut aikaan!