Aikuisena syömishäiriöön sairastuminen

Olen nelissäkymmenissä ja sairastanut anoreksiaa 13-vuotiaasta, välillä on parempia kausia, välillä huonompia. Ei se tauti ole koskaan mihinkään mennyt (mikä nyt on syömishäiriöiden kanssa hyvin tyypillistä ja oma perfektionistinen luonne ei yhtään auta asiassa). 

Toki näin aikuisena ja asian/sairauden eri tavalla "hyväksyvänä" on helpompaa pysytellä jotakuinkin järjissään ja auttavasti terveiden kirjoissa, mutta tuskin tuo ruokasuhde tulee koskaan tervehtymään normaaliksi. En usko, että esimerkiksi näin pitkään jatkuneena kehodysmorfiasta on mahdollista päästä eroon, yritän vain aktiivisesti ajatella sitä, etten katso itseäni peilistä ja yritän pukeutua mahdollisimman isoihin vaatteisiin, jolloin on helpompi yrittää olla ajattelematta asiaa koko aikaa. 

Niin mulla on diagnoosina määrittämätön syömishäiriö, teinistä asti ollut ongelmia, ja oikeastaan myös jo lapsena tietynlaisia haasteita.

Mun mielestä se sairaus ei koskaan täysin katoa, saattaa sitten pahentua jossain kohti.

Jos ne vanhat tutut keinot saada sairautta hillittyä ei toimi, niin kertoisin ekana esim puolisolle, että nyt menee syömisen kanssa huonosti. Syömishäiriö nimenomaan kukkii salaisuutena ja siitä saa niskalenkin ainoastaan tuomalla sen esille.

Valitettavasti julkiselta puolelta et saa apua ennen kuin paino lähtee laskuun, ellet sitten esim mene yksityiselle ravitsemusterapeutille tai omakustanteisesti johonkin psykologille tai terapeutille tms.

Tiiän ettei tämä mitään vaikuta sanoa, jos syömishäiriö on jo pinnassa, mutta tarvitsisit energiaa niiden vastoinkäymisten läpikäymiseen, ja siksi tuo oksentelu ja alhainen verensokeri tulee viemään vaan tilannetta huonompaan, kun energiat vähenee entisestään ja kiukuttaa ja ei jaksa enää tehdä niitä oikeasti hyviä coping-juttuja kuten nähdä kavereita tai harrastaa yms.

Joo, siis jos ihan rehellinen itselleni olen, niin enhän minäkään täysin oireeton/kehonkuvaani hyväksynyt ole ollut tuota 15 vuotta, jonka aloituksessa mainitsin. Mutta aikoihin ei ole ollut sellaista oloa, että homma lähtisi sillä lailla lapasesta, ettenkö itse olisi ohjaksissa. Tai en tiedä, olen itselleni vakuutellut että tyytymättömyyteni kehooni ja ajoittaiset rajutkin ruokavaliorajaukset ovat olleet sellaista jokanaisen tyytymättömyyttä, kun aina on 5 kg ylimääräistä.

Toisaalta lohduttavaa tietää, että on muitakin aikuisia, jotka kamppailevat asian kanssa. Koska en ole sitten teini-ikäni tuntenut ketään syömisen kanssa kamppailevaa (ja silloin koko ystäväpiirini koostui tällaisista, kun vietettiin pitkiä aikoja osastolla yhdessä), olen jotenkin kuvitellut ettei enää aikuisena ihmiset juurikaan sairasta syömishäiriötä. Ehkä sitten tätä samaa häpeää tuntee muutkin aikuiset.

Vierailija kirjoitti:

Niin mulla on diagnoosina määrittämätön syömishäiriö, teinistä asti ollut ongelmia, ja oikeastaan myös jo lapsena tietynlaisia haasteita.

Mun mielestä se sairaus ei koskaan täysin katoa, saattaa sitten pahentua jossain kohti.

Jos ne vanhat tutut keinot saada sairautta hillittyä ei toimi, niin kertoisin ekana esim puolisolle, että nyt menee syömisen kanssa huonosti. Syömishäiriö nimenomaan kukkii salaisuutena ja siitä saa niskalenkin ainoastaan tuomalla sen esille.

Valitettavasti julkiselta puolelta et saa apua ennen kuin paino lähtee laskuun, ellet sitten esim mene yksityiselle ravitsemusterapeutille tai omakustanteisesti johonkin psykologille tai terapeutille tms.

Tiiän ettei tämä mitään vaikuta sanoa, jos syömishäiriö on jo pinnassa, mutta tarvitsisit energiaa niiden vastoinkäymisten läpikäymiseen, ja siksi tuo oksentelu ja alhainen verensokeri tulee viemään vaan tilannetta huonompaan, kun energiat vähenee e

Kiitos viestistäsi. Tiedän, että pitäisi varmasti kertoa, mutta häpeän vuoksi kynnys on todella korkea. Mutta se on ihan totta, että oireilu vie energiaa, joka pahentaa mielialaoireita ja mielialaoireet taas syömisoireita. Tuntuu niin surkealta löytää itsensä taas tästä tilanteesta.

Punnitsem ja mittaan kaiken ruuan.

Välttelen sokeria 

Olen hoikka en pysty lopettamaan

Töihinkin otan aina omat terveelliset eväät

Hei Ap. Tuo on mielestäni jo paljon, että tiedostat oireilun liittyvän siihen kuormitukseen töissä ja kotona. Kun tiedostat että näillä asioilla on yhteys ja vastoinkäymiset ruokkivat häiriötä, voi olla turvallisinta lähestyä asiaa ensin siltä kantilta, että miten siihen kuormitukseen voisi vaikuttaa. Eli et tietoisesti yrittäisi ratkaista asiaa millään syömiseen liittyvällä, vaan suhtautuisit siihen niin, että syömiskäyttäyminen onkin seuraus eikä itse syy ongelmaan. En tiedä mikä tilanteesi on tarkalleen, mutta suosittelisin hakemaan tukea niihin asioihin jotka ovat nyt liikaa. Oli se sitten mitä tahansa; sairaslomaa töistä, ehkä joku muu elämänmuutos, kenties keskusteluapua niihin vastoinkäymiseen tai muuta. Jos tekisit siitä stressin vähentämisestä nyt tärkeimmän prioriteetin ja antaisit itsellesi armoa sen muun oireilun kanssa. On hyvin mahdollista, että häiriö löysää otetta vasta kun saat turvallisuuden tunnetta muualta. Syömishäiriöissä on hyvin usein kyse juurikin kontrollista, kun alitajuisesti tuntuu että kaikki muu on epävarmaa tai horjuvaa omassa elämässä. Se voi olla liikaa pyydetty, että luovut silloin valmiiksi vaikeassa tilanteessa siitä ainoasta keinosta, joka paradoksaalisesti saa sinut toisaalta voimaan huonommin, mutta kuitenkin psyykeen näkökulmasta tuo sinulle samalla turvaa ja hallinnan tunteen.

Itsellä ei varsinaista syömishäiriötä, mutta kamppailin painon ja todella vaikean tunnesyömisen kanssa vuosia kun elin toksisessa suhteessa. Yritin kaikenlaisia kuntokuureja ja ruokavalioita, rajoitteita ja terapioita. Asia muuttui kun taikaiskusta vasta, kun elämäntilanteeni muuttui ja tulikin vihdoin se kauan pelätty ero eteen. Aluksi oli ihan hlvettiä, mutta kun toivuin siitä takaisin jaloilleni, huomasin että minulla ei olekaan enää samanlaista syytä paeta pahaa oloa ruokaan tai rajoitteisiin. Ruokasuhde alkoi tervehtymään siis vähän kuin itsestään siinä sivussa, kun kävin terapiassa ja käsittelin niitä ihan muita asioita. Syömishäiriöliiton sivuilta kannattaa myös etsiä lisätietoa, jos tuntuu että voimat alkaa loppua. Erityisesti syömisen rajoittamisessa on se tosi ikävä kierre, että mitä enemmän rajoitat ravintoa, sitä vaikeampaa myös aivoilla on kyetä siihen terveeseen ajatteluun. Vastoinkäymisten käsittely vaatii hirveästi aivotyötä ja energiaa, vähän samalla tapaa kun opiskelu ei onnistu nälkäisenä tai väsyneenä. Tsemppiä kovasti kaikille aihepiirin kanssa kamppaileville, älkää jääkö liian pitkäksi aikaa asian kanssa yksin<3

6 vielä jatkaa, että tuo häpeä on myös hirmu inhimillistä mutta siitä kannattaa yrittää pois. Puhu itsellesi lempeästi ja yritä kiinnittää huomiota sisäisen puheesi laatuun, kun mieli alkaa syöttää niitä syyllistäviä ajatuksia. Se on ihan todella yleistä, että vastoinkäymisten keskellä aikuisillakin tulee erilaisia epäterveitä keinoja hallita stressiä. Kenellä se on syömisen rajoittaminen, kenellä päihteet, kenellä eristäytyminen, kenellä emotionaalinen etäisyys ja puhumattomuus ja kenellä mitäkin. Yritä suhtautua siihen neutraalina asiana; tämä nyt vain on juuri sinulle luontanen coping keino, joka ei ole lopunelämän tuomio vaan psykologinen taipumus. Se taipumus ei välttämättä koskaan katoa kokonaan, mutta sen kanssa voi ystävystyä ja sitä voi saada hallintaan. Vai mitä sanoisit esimerkiksi ihmiselle, jolla on vastaavassa elämäntilanteessa taipumusta burnoutiin tai masennukseen? Tuskin ajattelisit, että heidän tarvitsee hävetä. Jokainen ihminen oireilee jollakin tapaa silloin, kun omat voimat on ja psyykkinen sietokyky on loppu. Me ei nähdä sitä muista aina ulospäin, varsinkaan niistä perfektionismiin taipuvaisista tai vahvuuteen sairastuneista, mutta silti tässä ollaan kaikki vain ihmisiä. Voithan myös ajatella, että vaikka oireilu on samaa kuin nuorena, sinulla on todennäköisesti nyt aikuisena kertynyt enemmän työkaluja sen tiedostamiseen. Tiedostat nuo taustasyyt ja hahmotat tilanteen. Enää ei puutu kuin tuki ja apu, jota me kaikki tarvitaan joskus. Kenenkään ei tarvitse pärjätä täällä täysin yksin ja kaikki me teemme virheitä ja olemme epätäydellisiä. Ja jos emme koskaan kokisi mitään haasteita, emme osaisi olla tukena ja apuna myöskään muille. 

Täällä on paljon syömishäiriöisiä laidasta laitaan.

Lueskeleppas näitä "Ruoka" keskusteluja. "PROTSKUU!!" "HIILARIT TAPPAA".

Mulla syömishäiriöiden kirjoa ala-asteelta tänne aikuisuuteen. Välillä toki pitkiäkin aikoja ns remissiossa. Hoikka oon, jopa laiha, mutta en ikinä aidosti tyytyväinen peilikuvaani. Painoa en seuraa, tiedän suunnilleen. Oon 38 ja vasta kaksi viimeistä vuotta opetellut sinnikkäästi syömään joka päivä. Sujuu jo, mutta aina stressi, suru, ahdistus oireilee syömättömyytenä ja kun puran vielä ahdistusta liikuntaan, niin ylikunto ja rasitus iskee. Kroppa kai menee ketoosiin tai jotain kun alan löyhkäämään kloorilta.

Miespuolinen ystävä on 45 ja hän myös kärsinyt samanlaisesta pahasta syömisongelmasta. Ollaan tsempattu toisiamme ja välillä laitetaan kuvaa et "kato mitä söin!" ja toinen antaa kannustusta (:D).

Onhan tää vähän säälittävää joo vielä tässä iässä, mutta näillä mennään. Ja opetellaan.

Koitan itse aina ajatella et mulla on mielen päällä jo niin paljon ja mä olen kurittanut kehoani ihan aiheettomasti. Keho on kaikesta puskenut läpi, kantanut mua ja selvinnyt (myös vakavaa väkivaltaa). Ei mun itsen pitäis enää pahoinpidellä ja kurittaa itseäni, se parka on kärsinyt ihan liikaa jo ja sitä pitäis pitää ja kohdella hyvin ja kunnioittavasti.

Tsemppiä!