Kun masentaa kunnolla, mitä teet silloin?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on niin että jollain ilveellä pakotan itseni liikkeelle ja mieluiten luontoon kuljeskelemaan.

 

Itse en pysty, sillä tulen siitä niin surulliseksi. Yksinäisyys luonnossa on todella raskasta. Kaiholla muistelen nuoruutta, jolloin lempipuuhaani oli mennä vesisateella läheiseen metsään ja katsella metsän elämää. Silloin en ollut masentunut, vaikka en tyytyväinen elämääni tuolloinkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on niin että jollain ilveellä pakotan itseni liikkeelle ja mieluiten luontoon kuljeskelemaan.

 

Itse en pysty, sillä tulen siitä niin surulliseksi. Yksinäisyys luonnossa on todella raskasta. Kaiholla muistelen nuoruutta, jolloin lempipuuhaani oli mennä vesisateella läheiseen metsään ja katsella metsän elämää. Silloin en ollut masentunut, vaikka en tyytyväinen elämääni tuolloinkaan. 

 

Jätä matkatavarat kotiin. Luonnossa kukaan ei tuomitse tai kerro sinulle oletko yksinäinen ellet itse.

Minulle kyllä tehoaa, kun lähden ulkoilemaan. Tarpeeksi pitkä kävelylenkki, tuntikin riittää. Pyörällä voi mennä pitemmästikin. Pääasia, että tarpeeksi fyysisesti rasittuu, tulee hikeä. Mielihyvähormoneja tulee. Ainakin itselle hyvä lääke. Toisinaan kyllä turrutan itseni elokuvilla. Teen molempia säännöllisesti. Kunto kannattaa pitää hyvänä, se auttaa jaksamaan. 

Tietenkin varaan ajan sähköhoitoon. Se on kuulemma hyvä hoitomuoto masennukseen.

Soitan Ilmarille ja kysyn mitä pitää ottaa mukaan Meksikon lomalle. Rupujen lomalle en lähde, rahaa on 💸

Vierailija kirjoitti:

Olen ap kaltaisesi. En tiedä miten olen pystynyt hankkimaan 3 vuoden aikana itselleni paperit 2 uuteen ammattiin sillä koen, että olen vakavasti masentunut. Olen osa-aikatyössä ja en koe edes jaksavani tällä hetkellä enempää. Minulla ei ole ystäviä eikä mitään työn ulkopuolista elämää. Olen aika varma, että työkaverini eivät aavista yhtään kuinka huonosti voin, sillä olen hyvä esittämään iloista. Kotiin päästyäni kuitenkin romahdan sohvalle ja itkenkin välillä, vaikka tuntuu, että kyyneleeni ovat jo ehtyneet. Pienetkin asiat on iso ponnistus esim.kaupassa käynti. En jaksa siivota, sillä mitä väliä, eihän täälä käy kukaan. En tiedä kuinka kauan jaksan tällaista elämää, sillä ei tämä ole elämää.

Hae lääke ja hoitoa ennen kuin työkyky lähtee ja syrjäydyt. Itselle kävi niin.

Vierailija kirjoitti:

Mietin juuri tätä tänään. Olen siis hyvin yksin, mutta en koskaan ole yksinäinen ellen ala miettimään asiaa. Yksinolo on ulkopuolinen asia mutta yksinäisyys taas mielensisäinen asia. Voin olla yksin olematta yksinäinen. Mutta olen yksinäinen vain kun ajattelen asiaa. Outo selittää tätä. 

Omaa tilannettani on vielä oudompi selittää. Olen paljon yksin, viihdyn yksin, koskaan ei ole tylsää tai yksinäistä. Siitä huolimatta sairastun tästä liiasta yksinolosta ja kohenen aina, kun pääsen johonkin sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Nukun jos pystyn. Jos en pysty, niin makaan vaan hiljaa pimeässä ja annan päivän mennä ohi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin juuri tätä tänään. Olen siis hyvin yksin, mutta en koskaan ole yksinäinen ellen ala miettimään asiaa. Yksinolo on ulkopuolinen asia mutta yksinäisyys taas mielensisäinen asia. Voin olla yksin olematta yksinäinen. Mutta olen yksinäinen vain kun ajattelen asiaa. Outo selittää tätä. 

Omaa tilannettani on vielä oudompi selittää. Olen paljon yksin, viihdyn yksin, koskaan ei ole tylsää tai yksinäistä. Siitä huolimatta sairastun tästä liiasta yksinolosta ja kohenen aina, kun pääsen johonkin sosiaaliseen kanssakäymiseen.

 

Silloin kannattaa tehdä sitä mikä on hyvää ja toimivaksi todettua.

Makaan sängyssä ja itken.

Mitkä mielenterveysongelmainen kokoontumisajot täällä on meneillään? 

Miksi tämä palsta on täynnä mt-ongelmaisia. Milloin ahdistaa, milloin masentaa. 

Vastaus kysymykseen: ei minulle tule tuollaisia masennuskohtauksia tai kausia. Ei sellainen ole normaalia

Vierailija kirjoitti:

Makaan sängyssä ja itken.

Sama paitsi ulvon sohvalla

Olen surunmurtama masentunut köyhä eläkeläinen, aika aloite-ja toimintakyvytön nykyisin vielä enemmän kuin aiemmin.   Onko surullisempaa kuvaa kenenkään elämästä kuin minulla, jolla ei ole ketään joka auttaisi edesmenneen mieheni vaatteiden ja tavaroidrn pakkaamisessa.    Yksin yritin äskenkin itkusilmin.

Pyysin kyllä apua seurakunnan diakoniasta.  Ensin  sieltä tavoittamani diakonissa lupautuikin auttamaan mutta eilen soitti ettei se kuulu diakonissan toimenkuvaan.   

Puhua kuulemma voisimme vaikka kuinka mutta mitä se minua auttaa. Akuutein ongelmä on ollut jo vuoden nämä vaatteet ym. Siihen tarvisin auttajaa ja rinnalla kulkevaa lähimmäistä. Se on puhumattakin selvää.

Se siitä diakoniasta, eivät  käsiään likaa oikeassa auttamisessa. Mistähän heillekin verovaroin palkka maksetaan. Eivät nähneet kärsivässä ihmisessä Kristuksrn kasvoja niin kuin kuitenkin siellä uskotaan. 

 Jumalanpalveluskin loppuu usein sanoihin,: lähtekää iloiten ja palvelkaa Herraa l. kai lähimmäisen auttamista tarkoitetaan.  Tyhjiä puheita verovaroilla. Tekopyhyys oksettaa. 

Tämä kyllä masensi entisestään. En ole koskaan mitään pyytänyt ja aina veroni maksanut. 

Mutta otsikon kysymys kai minä viinaan  turvaudun taas. Yksin juon ja yritän lusia tämän surkean elämäni. Ei se muuksi muutu, kokemuksetkin sen osoittavat.  Aivoissa kai joku pahasti vialla ollut aina.