Mun on kovin vaikeaa löytää itsestäni myötätuntoa kaveria kohtaan, joka

Totta kai se seuraava kaveri tuntuu vaativalta. Sitä paitsi tällä sun kaverilla on nyt toinen lapsi " riesanaan" päivällä, eli se lisää vielä väsymystä.

Kohta teidän molempien lapset menee eskariin ja nämä jutut on unohtuneet moneen kertaan. Koeta nyt päästää irti marttyyrinkruunustasi ja kuuntele kaveriasi ilman tuomitsemista.

vauvan kasvettua. Nyt on niiiiin huono syömään pullosta, niin hankalasti tyyntyvä, vaippatouhut on vaikeeta, vali vali vali.

Itse kun sisäistin tämän, ärsyynnyin paljon harvemmin kenenkään toisen valituksesta. Totta kai on aika epäkypsää esim. lapsettoman valittaa (omista menoista johtuvaa) univelkaa pikkuvauvan vanhemmille jne, mutta lapset ovat niin erilaisia, ei sitä tiedä ennen kuin kokee, millaista on todellinen valvominen...

Eli harvoin osuu kohdalle juttukaveria, jonka vauva olisi valvottanut yhtä paljon kuin meidän. Ja oon tuota juuri miettinyt, että miten pääsisin eroon siitä vertailusta, koska tulos on aina sama: meillä on ollut paljon vähäunisempaa ja sen myötä hankalampaa. Oon siis kyllä jo tajunnut, että vertaileminen ei johda kovin hedelmälliseen keskusteluun. Mutta silti aina jälkeenpäin mulla kiehuu ja kotona pauhaan miehelle, että se ja se valitti nukkumisistaan, vaikka niillä on niin paljon helpompaa kuin meillä oli silloin.



Yksi asia mistä oon huomannut tuon johtuvan, on se, että en ole silloin aikanaan saanut valvomisiin mitään vertaistukea. Kaikki vaan huokailivat, että ei meillä vaan koskaan ole ollut tuollaista. Siitä sitten muodostui jonkinlainen katkeruus, että miksi meitä vanhempina näin koetellaan, kun ei ketään muita kuitenkaan. Ja vaikka siitä on jo aikaa, niin minä kai aina vain etsin toista äitiä, joka olisi kokenut saman. Ja kun en löydä, niin petyn aina uudelleen.



Jopas tuli analyysi. Mutta tahdoin siis sanoa, että ymmärrän hyvin ap:n ärsyyntymisen, ja pidän sitä hyvin inhimillisenä. Mutta taitaa olla oikeassa sekin vastaaja, joka sanoi, että tästä pitäisi päästä yli.