Mikä näitä yltiöpositiivisia ihmisiä vaivaa?
Miksi joka paikassa täytyy hehkuttaa kuinka ollaan nyt niin positiivisiä eikä haluta kuulla mistään vastoinkäymisistä tai normaaleista elämään kuuluvista pettymyksistä? Hypetetään yltiöpositiivistä asennetta vaikka normaali elämä ei ole sellaista, lähinnä sanahelinää kirjoituksiin ja puheisiin kerättynä loputtomilla adjektiiveillä.
Kommentit (42)
Päässä viiraa, ainahan näitä on ollut, ovat onnellisia omassa vähä-älyisyydessään...
Eö olenkin hyvä että heitä on....täällä on narisijoita riesaksi asti .
Vierailija kirjoitti:
Päässä viiraa, ainahan näitä on ollut, ovat onnellisia omassa vähä-älyisyydessään...
Käykö kateeksi toisten onnellisuus ..
On on, jumala rakastaa hulluja, siksi niitä on niin paljon.
Naurettavaa lukea ihmisien omia kirjoituksia somesta, kuinka hyvin heillä menee, kun tietää todellisuuden olevan täysin vastakkainen. Välillä joku saattaa avautua kuinka ei ole siivonnut tms, mutta suurin osa rajaa kaikki sotkut vain kuvien ja tekstien ulkopuolelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päässä viiraa, ainahan näitä on ollut, ovat onnellisia omassa vähä-älyisyydessään...
Käykö kateeksi toisten onnellisuus ..
Ei käy, eikä vähä-älyisyyskään sen puoleen.
Pettymyksen sietokyky nolla. Tähän on tultu myös lasten kasvatuksessa. Junassa äiti iloisesti sanoitti taaperolle kaiken. Lapsi sai raivarin ja huusi kuin hullu ja pitkään. Miksi ei uskalleta sanoa EI ja olla takaseinänä, karismaattinen aikuinen. Pettymykset kuuluu elämään.
Esittäminen vaivaa. Tunnetaan myös teeskentelynä.
No, nuorena voi sitten masentua ja mielenterveysongelmaistua, kun ei ole lapsena oppinut pettymään pahasti tai ollenkaan. Kun kaikki on ollut pelkkää vaaleanpunaista pumpulia ja hattaraa.
Minusta tämä yltiöpositiivisuus on kulttuurista omimista amerikkalaisilta ja siksi itsessään aika negatiivinen ilmiö.
Vierailija kirjoitti:
Naurettavaa lukea ihmisien omia kirjoituksia somesta, kuinka hyvin heillä menee, kun tietää todellisuuden olevan täysin vastakkainen. Välillä joku saattaa avautua kuinka ei ole siivonnut tms, mutta suurin osa rajaa kaikki sotkut vain kuvien ja tekstien ulkopuolelle.
Lopetin ns. kuvasomen käytön vuosia sitten kun alkoi inhottaa se feikkiys niin paljon. En ala kavereideni/tuttujeni asioista tänne kirjoittaa, mutta kyllä se niin ällöttävän epärehellistä touhua monella oli että monen kohdalla en vaan pystynyt olemaan enää irl tekemisissä. Joillekin kulissit, oman sädekehän kiillotus ja/tai huomio on kaikki kaikessa ja mulla ei ole minkäänlaista luottoa sellaisiin ihmisiin, ei vaan kertakaikkiaan ole.
Yhdellä työpaikalla oli nainen, joka aina aamuisin toivotti leveästi hymyillen huomenta.
Kertoi myös, että oli päättänyt olla positiivinen ja iloinen koko päivän vaikka mitä sattuis.
Muutaman kuukauden päästä olikin jo pehmeässä ja pyöreässä huoneessa latauksessa..
Itseasiassa se menee kyllä nii , että ne katkeroituneet tai muuten elämäänsä kyllästyneet (eivätkö silti tee itse mitään muutoksia elämäänsä), ovat peruspessimistejä.
Mä alan henkilökohtaisesti olla kurkkuani täynnä niitä narisia tyyppejä, jotka näkee joka tilanteessaan esteitä kun taas itse nään mahdollisuuksia. Vaikeudet opettaa ihmistä eniten, ja voi syytellä muita tai huonoa kohtaloa vaikka koko elämänsä TAI muuttaa omaa asennettaan ja ottaa vastuu omasta hyvinvoinnista ja onnellisuudestaan.
Terkuin: vaikean lapsuuden kokenut nainen, joka ei kuitenkaan voivottele sitä asiaa koko elämäänsä, vaan tekee sellaisia valintoja, jotka lisäävät omaa hyvinvointia. Ja ps. Olen just semmonen optimisesti elämään suhtautuva ;) Jos ajattelisin joka asiasta negatiivisesti niin en tätä elämää elää jaksaisi.
Vierailija kirjoitti:
No, nuorena voi sitten masentua ja mielenterveysongelmaistua, kun ei ole lapsena oppinut pettymään pahasti tai ollenkaan. Kun kaikki on ollut pelkkää vaaleanpunaista pumpulia ja hattaraa.
Ei se optimistisuus sitä tarkoita. Vaan sitä, ettei märehdi vaan keksii keinoja voittaa esteet. Miettikääpä esim. Aira Samulin elämää. Hän koki erittäin kovan elämän ja paljon vastoinkäymisiä, mutta surkutteliko kohtaloaan ja loppuiko elämänilo? Ei. Hän suri, mutta eli silti pitkän elämän ja tunnetaan valovoimaisena ja muillekin iloa tuovana ihmisenä.
Olen mies ja aika positiivinen ja se kyllä piristää ihmisiä toivon että oppisitte jotenkin pois misantropiastanne.
Vierailija kirjoitti:
Itseasiassa se menee kyllä nii , että ne katkeroituneet tai muuten elämäänsä kyllästyneet (eivätkö silti tee itse mitään muutoksia elämäänsä), ovat peruspessimistejä.
Mä alan henkilökohtaisesti olla kurkkuani täynnä niitä narisia tyyppejä, jotka näkee joka tilanteessaan esteitä kun taas itse nään mahdollisuuksia. Vaikeudet opettaa ihmistä eniten, ja voi syytellä muita tai huonoa kohtaloa vaikka koko elämänsä TAI muuttaa omaa asennettaan ja ottaa vastuu omasta hyvinvoinnista ja onnellisuudestaan.
Terkuin: vaikean lapsuuden kokenut nainen, joka ei kuitenkaan voivottele sitä asiaa koko elämäänsä, vaan tekee sellaisia valintoja, jotka lisäävät omaa hyvinvointia. Ja ps. Olen just semmonen optimisesti elämään suhtautuva ;) Jos ajattelisin joka asiasta negatiivisesti niin en tätä elämää elää jaksaisi.
On eri asia olla pessimisti, joka vain valittaa eikä tee mktään kuin realisti/ positiivinen ihminen, joka vaikeuksista huolimatta yrittää tehdä muutoksia elämäänsä. Itse olen poistanut elämästäni ihmiset, jotka valittavat samoista asioista pitkään, mutta eivät suostu miettimään mitään millä muutoksella asia muuttuisi tai sitä voisi muuttaa.
Itse olen toimissani eteenpäin pyrkivä, ja punnitsen asiat aina siten, jos voin vaikuttaa asiaan, vaikutan ja muutan tilannetta. Jos en voi vaikuttaa, annan asian olla ja siirryn eteenpäin. Ulkopuolisesta ihmisestä eteenpäin siirtyminen voi näyttää, jopa kylmältä ja kovalta tavalta suhtautua asiaan, mutta en halua antaa aikaani enkä asialle mahdollisuutta tuoda elämääni negatiivisuutta. Tämä toki vaatii itsekuria ja tietynlaista mielenlaatua. Nämäkin voi opetella ja kehittää samalla omaa persoonaa.
Vierailija kirjoitti:
Pettymyksen sietokyky nolla. Tähän on tultu myös lasten kasvatuksessa. Junassa äiti iloisesti sanoitti taaperolle kaiken. Lapsi sai raivarin ja huusi kuin hullu ja pitkään. Miksi ei uskalleta sanoa EI ja olla takaseinänä, karismaattinen aikuinen. Pettymykset kuuluu elämään.
Karismaattinen? Miksi vanhemmalla pitää olla karsimaa, jotta saa lapsen kasvatettua?
Olen törmännyt näihin ja melkein oksennan. Kun se positiivisuuden joukkohysteria alkaa on paettava paikalta. En tykkää yhtään. Lisäksi näissä on sellaisia että kaikesta ihanasta pursuavasta positiivisuudesta huolimatta on ollut työuupumisia sun muuta :D ! Kuis siinä niin nyt kävikään; eikö aina olekaan niin mukavaa ja ihanaa kaikki siellä kultareunuspilvillä?!
Hohhoijaa. Mitä yrität sanoa?