Äidin tilitys

Olen viimeaikoina saanut vahvistusta sille ajatukselle, että olen huono äiti. Minulla on kaksi vilkasta pientä lasta. Heillä on ikäeroa 1,5v ja vaikeaa on ollut nuorimman syntymästä lähtien.



Tässä hieman taustoja:

Jäin yksinhuoltajaksi jo toisen odotusajan alussa. Eron piti olla väliaikaista, mutta niinhän siinä kävi, ettei ikävää tullutkaan. Nautin kyllä suuresti ajasta esikoisen kanssa, kasvava maha tuntui hyvältä. Luulin psyykanneeni itseäni riittävästä vauvan syntymään. Maalailin kuvia siitä kuinka eläisimme kolmistaan. Kun vauva sitten syntyi, meni viikko ihan hyvin. Mutta sitten kaikki muuttui. Liekö hormoneista johtuvaa ylienergisyyttä, mutta viikon päästä kotiintulosta, tuli ensimmäinen romahdus. Vain itkin. Vauva oli vaativa, ainakin minusta tuntui siltä. Ensimmäisen vuoden aikana sain tutustua lastensuojen tarjoamiin apuihin, tuntea kuinka ison pyörän pyöriessä siihen ei sitten voikaan enää vaikuttaa. Asuimme ensikodissa, ja myöhemmin äitini luona. Kotiin en tuntenut minkäänlaista kaipuuta.

Kuopuksen ollessa 8kk muutimme takasin kotiin. Olin saanut kerättyä voimia, ja äidillinen itsevarmuuteni oli kasvanut huimasti. Lapsi ei ollut enää itkevä vatsavaivainen vauva, vaan jo iloinen ja touhukas pikkuinen. Vanhemman lapsen mustasukkaisuuskin oli ohi.

Kuitenkin viime keväällä ja kesällä olen havainnut taas uupumisen merkkejä. Lopetin keväällä mielialalääkityksen lääkärin ohjeen mukaan. Tuntuu, että kaikki rutiinit ja tavat mitkä sain meille viime syksyn ja talven aikana muodostettua, valuvat kuin vesi viemäriin. Tämä syksy on ollut todella masentavaa. NE TILANTEET JOISSA KAIKKI MITATAAN, NIISSÄ EN PÄRJÄÄ. Olen alkanut vältellä esim kaupassa asiointia molempien lasten kanssa. Tuntuu että jopa arkipäiväiset puuhat ahdistavat jo etukäteen. Kylpeminen, ruoanlaitto, nukkumaanmeno. Olen menettänyt otteen lapsiini. Tuntuu ettei vanhempi lapsi kunnioita minua yhtään. Vaistoaa kenties epävarmuuteni. Nuorempi nyt ei ole koskaan minua totellutkaan. Sen olen tosin vielä laittanut iän piikkiin. Meillä illat ovat ihan kamalia. Menee heittämällä kaksikin tuntia että saan lapset nukkumaan. Siinä ajassa on ehditty lukemaan, laulamaan, silittämään, huutamaan, tappelemaan, itkemään. JOKA ilta aloitan mielestäni "oikeaan" aikaan iltatoimet. Olen rauhallinen, valmistan lasta seuraavaan asiaan, en hae yllättäen kesken leikin hampaiden pesuun, vaan mielestäni teen juuri niinkuin on neuvottu. KUKA HELVETIN IDIOOTTI ON TEHNYT KAIKKI KASVATUSOPPAAT? Vaikka jokainen äiti tuntee varmasti joskus riittämättömyyttä, mutta minä en suurentele asiaa yhtään, kun sanon, että EN VAIN PÄRJÄÄ, MINUSTA EI OLE NÄILLE LAPSILLE ÄIDIKSI. Hemroni eivät ole tarpeeksi pitkät, on ollut monesti jo todella lähellä etten ole lyönyt. Joskus otan korvasta kiinni, tai tukasta, tai tartun tiukemmin käsivarresta kuin olisi luvallista. Mutta kun keinot loppuvat. Olen kerran soittanut kriisipäivystykseenkin, mutta tiedän miten helposti lapset otetaan pois. Olen ollut yhteydessä omaan sosiaalityöntekijään, mutta tiedän jo entuudestaan, että hänen kanssaan asiat vain jäävät roikkumaan. Tuntuu pahalta huomata että asioiden täytyy olla jo todella huonosti ennen kuin niihin saadaan apua.



En tiedä mihin tarkoitukseen tämän tekstin kirjoitin. Ja aika sekavaakin se taitaa olla. Hipaisee vain pintaa, niitä tuntieta joita tunnen on mahdoton saada paperille.