Yksipuolinen sielunkumppanuus?

Otsikko on tosi huono, mutta yritän selittää, mitä tarkoitan. On yksi mies, jota en oikeastaan tunne yhtään. En koe olevani häneen "ihastunut", koska en ole ikinä unelmoinut mistään rakkausjutuista hänen kanssaan yms., ja tiedostan tosi hyvin, että hän ei minua tulisi koskaan edes huomaamaan. (Sanomattakin selvää, etten ole yrittänyt häntä koskaan lähestyä mitenkään.)

Mutta jostain syystä minulle tulee hänestä aina vahva - ja jotenkin surumielinen - tunne, että tunnen hänet hyvin, vaikka en oikeasti tunne häntä ollenkaan. Ihan selittämätön yhteenkuuluvuuden tunne. Tuo tunne tuli heti, kun ensimmäisen kerran näin hänen silmänsä.

Tuo tunne on, paradoksaalista kyllä, yksi syy sille, miksi en ole kehitellyt mitään ihastusta tästä. Kuten sanoin, se tuntuu jotenkin surumieliseltä, jopa ahdistavalta.

Onko joku kokenut vastaavaa? "Sielunkumppanuus" nyt on tässä ihan väärä sana, koska tämä on täysin yksipuolinen tunne.