Euroopassa asuvat, korkeasti koulutetut, (myos) uraan keskittyneet aidit

Eli itse olen kylla vaitellyt ja nykyinen tyopaikkani on objektiivisesti katsottuna hyva, ja kansainvalinen (en viitsi tassa sita enempaa kuvailla tunnistettavuuden takia), mutta tuo lapsitilanne on itsellani hiukan erilainen kuin sinulla ap. Eli sain ensimmaisen lapseni juuri ennen kuin vaittelin (viimeistelin kirjaimellisesti vaitoskirjaani kun supistukset alkoivat ;-)), ja vaittelin sitten hanen ollessaan 5 kk. Kun han oli 7 kk aloitin nykyisen tyoni. Talla hetkella ykkonen on 3,5 v ja kakkonen (jonka kanssa olen nyt ollut lahes vuoden hoitovapaalla) on kohta 12 kk. Tyohoni, jonka aloitan taas ensi kuun alussa, kuuluu juuri mm. paljon matkoja Afrikkaan. Itse en ole kokenut etta naita asioita olisi mahdoton yhdistaa, ja lapseni ovat minulle toki etusijalla esimerkiksi tyohoni verrattuna. Myos mieheni tekee vastuullista tyota johon kuuluu matkoja. Silti olemme erittain aktiivisesti hoitaneet lapsiamme mahdollisimman paljon itse. Haemme siis heita vuoron peraan tarhasta, viikonloput, illat ja lomat olemme aina heidan kanssaan. Eihan tama aina helppoa ole, varsinkin jos lapset esimerkiksi nukkuvat huonosti ja toissa on samalla kiireinen vaihe. Tunnen myos sellaisia ihmisia jotka ovat olleet esimerkiksi Afrikan komennuksilla lastensa kanssa. En siis nae naissa kahdessa asiassa niin suurta ristiriitaa. En nyt ehdi enempaa mutta kysy ap lisaa rohkeasti jos haluat!

ElsaAlicea komppailen ja korostaisin kahden vastuullisen vanhemman merkitystä. Jos molemmat ovat valmiita panostamaan myös perheeseen, saa asiat jotenkin kummasti järjestymään. Oma kokemukseni myös on, että lasten myötä ei työelämä ala vallata liikaa elämää ja pysyy elämä tasapainossa - vaikkakin välillä kaaoksen reunalla heilutaankin...Itse keskityn töissä olennaisempiin asioihin kuin ennen lapsia ja siitä on ollut uran kannalta vain hyötyä.



Meillä molemmat täysipäiväisissä, vaativissa, matkustusta vaativissa töissä ulkomailla ja kaksi alle viisivuotiasta lasta, mutta yhdessä asioista sopien ja apuvoimia (siivooja, lastenhoitaja, internet-ostokset, isovanhemmat kylään jne) saa homman pyörimään. Kalenterin kanssa istutaan alas ja katsotaan kuka on milloinkin ajoissa kotona ja milloin on kummallakin mahdollista nähdä kavereita, käydä urheilemassa tai se viimeinen :-) viettää aikaa kahden kesken.

Korkeasti koulutettu minäkin, vaikka en ehkä uraan sinänsä ole uhrannut kovin paljon. Olin pitkään lapsen kanssa kotona, ja nyt sain mukavan homman luennoitsijana osa-aikaisena... Sopii tällä hetkellä täydellisesti mun elämänsuunnitelmaan just tämän tyyppinen työ, mutta mielessä on tietysti jo seuraavat suunnitelmat.



Lapsi tietysti rajoittaa, mutta antaa myös tosi paljon sellasta mistä en enää haluaisi missään tapauksessa luopua! Joskus mietin missä olisin/mitä työtä tekisin, jos lasta ei olisi, mutta sitten oon ihan tyytyväinen, koska tässä tilanteessa saan ihanasti vaihtelua ja kehittää itseäni sopivasti omalla alalla, mutta ei tarvitse kantaa niin suurta vastuuta, että kokisin joutuvani tekemään kompromisseja ja ympäripyöreää päivää. Siis koko perhe on tyytyväinen. Mietin tän jutun omalla kohdallani lähinnä yleisenä elämänlaadun säilyttämisenä.



Tietysti paljon riippuu siitä, millä ammattialalla työskentelet, että mitä mahdollisuuksia on yhdistää perhe ja työ... Mutta jos avoimesti katsoo mahdollisuuksia ja etsii sellasen vaihtoehdon joka tuo kokemusta, josta tulevaisuudessa voi olla hyötyä, niin voihan sitä ottaa muutamia vuosia vähän kevyemmästikin ja silti " edetä" uralla ja saada ihanan perheen.



En osaa vastata ap. kysymykseen, ehkä olisin saattanut jättää lapsen tekemättä, jos olisin tajunnut, että välillä tuntui tosiaankin, että menetti sitä myötä kaiken. Mutta suurimman osan aikaa mietin, että mitä olisin menettänyt, jos en olis lasta saanut... Ura ja lapset on niin eritasoisia asioita, että niitä on vaikeeta verrata toisiinsa. Ehkä parempi on niin miettiä, että jos lapsia tekee, niin kaikki järjestyy kuitenkin. Ja sitä kummasti myös muuttuu kiinnostuksen kohteet ja energiamäärä ja se vaikuttaa helpottavasti siihen, että ei tunnu uralla tapahtuneet muutokset/työelämä enää muutenkaan tärkeimmältä asialta... kuten joku tuossa kirjoitti, niin perhe menee edelle ja sitä kautta asiat loksahtaa lasten myötä muutenkin uuteen mittakaavaan.

Ihan varmasti 2 vastuullista vanhempaa voi luoda uraa ja hoitaa lapsia samalla. Minulla on sikali erilainen tausta, etta prioriteetit elamassa muuttuivat lasten myota. Olen organisaatiossa, missa teen talla hetkella antoisaa, hyvin palkattua tyota, mutta mika ei valttamatta ole se tyo, mika olisi kaikkein mielenkiintoisinta. Mielenkiintoisin tyo, mihin voisin hakeutua, edellyttaisi kovaa ylityotahtia ja matkustamista. Lasten saamisen jalkeen en enaa halua hakeutua tallaisiin tehtaviin. Minulle lapset ovat ehdoton #1 elamassani ja haluan viettaa vapaa-aikani heidan kanssaan.



Paatos, etta vapaaehtoisesti haluaa " uhrata" perhe-elaman tyolleen, on iso - varsinkin jos miehesi haluaa lapsia. En halua todellakaan viisastella tai antaa nokkelia neuvoja, mutta se jos mika on avioliiton kynnyskysymyksia ja asia kannattaa harkita loppuun asti. Minulle lapset ovat parasta mita elamassani on tapahtunut ja saan olla heidan olemassaolostaan erityisen kiitollinen. Uskoisin, etta valtaosa aideista on samaa mielta ja rohkaisisi sinua kaikin puolin saamaan lapsia!



Kaikkea hyvaa perheeseenne!

Ikuisuuskysymys - miksi miehet eivät joudu pohtimaan, saavatko he uran ja perheen - sillä tottakai he saavat! Kiltit, kaiken tekevät ja uhraavat vaimot mahdollistavat sen ;) Valitettavasti on totta, että naiset joutuvat edelleen tätä kysymystä pohtimaan, ja se kertoo surullista kieltään tasa-arvon tilasta vielä nykypäivänäkin.



En koe olevani " uraihminen" , mutta... Kuitenkin minun työni perässä me olemme viime vuosina asuneet kahdessa maassa Suomen ulkopuolella. Olemme kolkyt ja plus. Suomalainen mies on seurannut perässä ja tehnyt töitä myös. Emme koskaan ennen halunneet lapsia, mutta, mutta.... Aloimme miettimään elämää eteenpäin kymmenen vuotta ja ajattelemaan, että antaako työ meille tarpeeksi tyydytystä elämässä ja totesimme- ei anna. Kymmenen vuotta vielä samaa rataa kuin tähän asti - no, on ollut hauskaa ja kepeää, mutta elämässä on muitakin tasoja.



Tässä siis sekavia mantroja:



1. " The question about whether to marry and whom to marry is essential" (Professori Leena Palotie eräässä haastattelussa) => Miehen pitää olla valmis ILMAN MUUTA tekemään osansa ja olemaan lapsille isä.

2. Elämässä ei voi saada ihan kaikkea. Pakko myöntää. Pitää valita mitä haluaa. Uskon, että työn ja perheen voi yhdistää, mutta en usko, että kahta megauraa ja isoa perhettä voi yhdistää,ainakaan kun lapset ovat pieniä =>

3. Eli: kaikkea ei tarvitse saada kolmekymppisenä. Sinun ei tarvitse olla iso johtaja välillä 30-35. Voit olla silloin hyvä työntekijä ja näyttää osaamisesi, mutta isojohtajaksi pääsee 40-50 vuotiaanakin. Silloin lapset ovat jo paljon vanhempia.

4. Jos haluat lapsen, älä odota liian kauaa. Hedelmöittyminen ei tosiaan ole itsestäänselvyys! Hedelmällisyys laskee merkittävästi 30 v jälkeen ja vielä rajummin 35 jälkeen. Ja keskenmenoriski kasvaa.

5. Jos sairastut vakavasti, ei työnantaja tule sinua katsomaan sairaalaan. Mutta jos olet pelannut korttisi oikein, perheesi ja ystäväsi tulevat.Pointtini on siis - kannattaa harkita, kuinka paljon ainoasta elämästään antaa työnantajalle



Ja lopuksi - jos emme onnistu saamaan lasta, niin sitten jatkamme lapsettomana - aion silti ottaa vapaa- aikani ja viettää aikaa mieheni kanssa tarpeeksi - ja vaikka pienen kummipoikamme kanssa.





AJL

omani jalkeen. Eli komppailen minakin muutamia edellisia: on tosiaan keskeista etta MOLEMMAT vanhemmat osallistuvat lastenhoitoon jos molemmilla on myos vaativa tyo. Se " perinteinen" jarjestely jossa nainen tekee leijonanosan kotitoista ei varmasti onnistu tassa kuviossa. Ja meillakin on rekrytoitu apujoukkoja, siivooja, au pair, tarha luonnollisesti, seka mahdollisuuksien mukaan sukulaiset (vaikkei se aina taalla ulkomailla ole helppoa). Hyvassa tyopaikassa on yleensa se hyva puoli etta on varaa palkata itselleen apua. Toisaalta itse olen tietoisesti tehnyt (mieheni kanssa) sen valinnan ettemme kay kissanristiaisissa/kokkareilla/" baanalla" tms. vapaa-aikanamme vaan vietamme sen perheen kanssa yhdessa (ja yleensa lapset ovat aina mukana, emme yleensa osallistu sosiaalisiinkaan rientoihin joihin lapset eivat ole tervetulleita). Eli siis aika menee todella tiiviisti joko toissa tai lasten kanssa, " omaa aikaa" on varmasti keskimaaraista vahemman.



Oma kunnianhimoni on myos muuttanut suuresti muotoaan lasten synnyttya, minusta vain hyvassa mielessa. Eli siis olen saanut lisaa suhteellisuudentajua siita mika oikeastaan on elamassa tarkeaa. Juuri nyt ei tosiaankaan ole tarkeaa " edeta uralla" , pidan oikeastaan vain " paikkaa" itselleni organisaatiossa vaikka tyoni pyrinkin hyvin tekemaan (varmasti monen kunnianhimoisemman mies- tai lapsettoman kolleegan mielesta junnaan paikallani...); sitten kun lapset ovat suurempia ja itsenaisempia katsotaan uudelleen jos kiinnostun enemman manageroinnista (ja jos sita minulle edes tarjotaan). Minusta myos tyon sisalto on aina (jo ennen lapsia) ollut keskeisinta, ei suinkaan se mita paikkaa hierakiassa pidan. Eli mikaan uraohjus en ole koskaan itse ollut, vaikka kaikki onkin mennyt hyvin. Mitaan en luule lasten takia menettaneeni, pain vastoin olen lapsien myota saanut elamaani PALJON lisaa. Luulen jopa tyonkin kannalta ajateltuna etta jos minusta joskus tulee useiden ihmisten paallikko niin henkilostojohtamistaitoni ovat huomattavasti paremmat juuri perheen ja lasten takia. Mutta se ei tosiaankaan ole paa-asia juuri nyt.



Ja viela viimeiseksi olen TAYSIN samaa mielta edellisen kanssa joka totesi etta jos ja kun me kaikki aikanaan sairastumme ja vanhenemme, ne ovat perhe ja lapset jotka ovat toivottavasti edelleen meista kiinnostuneita ja kayvat katsomassa. Tyonantaja valitettavasti unohtaa parhaimmankin tyontekijan kun hanesta ei ole enaa tyonantajalle hyotya. Luulen etta elaman tunnesisalto olisi ainakin minulle jaanyt huomattavasti koyhemmaksi jos olisin vain keskittynyt " uraan" enka saanut lapsia.

En halunnut lapsia, halusin yltää mahdollisimman korkealle alallani. Vähän yli kolmekymppisenä tuli fiilis, että pian lapsien saamisen mahdollisuus on ohi... mietin, tulisinko sitten kun en enää voi saada lapsia, katumaan sitä. Tuntui, että varmaan. Ajattelin, millaista olisi jättää ne kaikki ihanat silmäätekevien cocktail-kutsut menneisyyteen, tärkeät työjutut, maine, luksusmatkat...

Enkä tuntenut, että olisin mitenkään kovin äidillinenkään. Mikään essu päällä pullia leipova kotirouva... Mutta.

Lapsi sitten tuli.

Vauva-aika oli itselleni helpompi kuin olin kuvitellut - ehkä olin kuvitellut kaikkea lapsiin liittyvää NIIN rankaksi, että olin iloisesti yllättynyt. Prioriteetit meni uusiksi, teen yhä työtäni, mutta keskityn tärkeimpään. Lapsi on aina etusijalla. Tuli kutsu sellaiseen tosi glitsiin tapahtumaan, olisi järjestynyt hoitokin, mutta yllätys itselleni: HALUSIN, ja omasta päätöksestäni jäin pois, että sain olla lapsen kanssa kotona, jolla silloin oli univaikeuksia. Siis jos tuota olisin aiemmin lapsettomana ajatellut, en olisi uskonut. Tämä pieni ihminen on mulle niin kaikki kaikessa, rakkainta, suurinta, äärettömintä, mitä maailmassa voi olla, että kaikki sen rinnalla kalpenee. Mutta se EI tarkoita, että kaikesta muusta tarvitsee luopua!!! Kaikki löytää tasapainon lopulta, koska omat halut ja toiveet muuttuu. Eikä asia olisi varmaan ollut yhtään sen huonompi, vaikka olisin siihen glitsiin juttuun mennytkin, lapsi olisi ollut isänsä kanssa varmasti ihan tyytyväisenä.

Mietittävää: " Kukaan ei ole kuolinvuoteellaan sanonut, että ' kunpa olisin viettänyt enemmän aikaa toimistossa' ."

Tosi kiva ketju, vaikka itse en oikeastaan kuulu tähän ryhmään. Olemme miehen kanssa molemmat koulutettuja (ylempi korkeakoulututkinto) mutta erona on se, että minä olen hankkinut koulutuksen lasten jälkeen tai ohessa. Lapsia meillä on kolme, vanhin tokalla koulussa, keskimmäinen 3,5v päiväkodissa ja pienin (1v9kk) au pairin kanssa kotona. Itse olen nyt 28 v ja vasta urani aloittanut. Mies on käynyt aina töissä ja saanut suht hyvää palkkaa eli sillään olemme pärjänneet hyvin.



Minulle on kuitenkin aina ollut selvää, että haluan itsekin työskennellä. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että teen töitä kotoa käsin ja työajat ovat täysin joustavat.



Olen ehdottomasti sitä mieltä, että uran ja perheen voi järkevästi yhdistää, ja haaveissa on vielä neljäskin lapsi jossain vaiheessa. Kuten kaikki muutkin ovat sanoneet, molempien vanhempien täytyy olla mukana arjessa. Toki musta on järkevää, että kumpikin tekee sitä joka hänelle parhaiten sopii, mutta ettei kaikki kotityöt kaadu vain äidin tai isän harteille.



En myöskään usko, että matkustelu työasioissa on mahdotonta vaikka olisikin perhettä, tosin vauvan eka vuosi kannattaa varmaan vähän rauhottaa. Moni myös on kertonut, että kun lapsi (tai lapset) sitten on siinä, niin yhtäkkiä huomaa, ettei välttämättä haluakaan olla niin paljon poissa lasten luota. Luulen, että jokaisella kuitenkin omat lapset ovat prioriteetti numero 1.

Eli siis minua kiinnostaisi tietaa onko tahan ketjuun jo vastanneilla kiinnostusta pitaa yhteytta noin muutenkin esim. s-postilla? Ihan vain ajatuksena, on nimittain niin harvinaista etta ainakaan mina tormaan yhtaan itseni kanssa samanlaisessa elamantilanteessa oleviin ihmisiin nailla foorumeilla, tai yleensa missaan. :-) Aina joutuu joko selittamaan (suomalaisille) miksi lapseni eivat ole kolmivuotiaaksi kotona (ja mina heidan kanssaan) tai sitten pyytelemaan anteeksi lasten sairastumisia (kolleegoille joilla ei ole lapsia tai vaimo - yleensa se on vaimo - kotona)... Olisi ihanaa joskus vaan jutella ihmisten kanssa joille ei tarvitsisi rautalangasta vaantaa suuntaan eika toiseen etta millaista tama oma elama on.

Toistan jo aiemmin sanottuja mutta todella kannustavia kommentteja..ja ihanaa etta meita ura-aiteja on maailmalla. Meidan vauva on 8kk kun ens kuussa palaan takaisin tyoelamaan. Esikoinen on kohta 7v ja on myos ollut hoidossa 8kk ikaisesta saakka. Han on nyt nauttinut minun kotona olosta mutta ymmartaa myos etta tama on valiaikaista. Han taas kaipaa enemman leikkiseuraa koulun jalkeen, ja odottaa jo uutta perhepaivahoitajaa. Tosin kyllahan aitia tulee ikava.



itselle tyohon palaaminen on aina ollut itsestaan selvyys, ei sen takia etta teen " uraa" mutta olen meidan perheen " main breadwinner" ja nautin tyostani. Urakehitys on tullut vahan kuin sivussa..Ehka alan sita vakavissani kehittamaan kun tama nuorimmainenkin on isompi.

Tyohoni kuuluu matkustamista mutta ne on aina sovittu ja suunniteltu lasten mukaan siten etta yopymisia hotelleissa olisi mahdollisimman vahan. Vapaa-aika, viikonloput, lomat jne vietetaan lasten kanssa ja lieko vaarin sitten mutta me myos olemme karsineet sosiaalista elamaamme siten etta voimme olla mahdollisimman paljon aikaa lasten kanssa. Aina se ei ole helppoa varsinkin kun on toissa niin miehisella alalla..en enaa selittele turhia jos en lahde baareihin notkumaan tai voi osallistua jokaiseen illalliseen. Teen tyoni hyvin ilman sitakin...

Totta kai valilla vaivaa huono omatunto mutta uskon etta meidan ratkaisumme kasvattaa yhta onnellisia ja tasapainoisia lapsia kuin jos olisin kotiaitina. Kun tarkeinta on se etta lapset tuntevat olonsa turvallisiksi ja saavat yhteista laatuaikaa aidin ja isan kanssa.

Ehka kaikista rankinta on ollut meidan tilanteen selittely ulkopuolisille ja ihmettelevat katseet koulun portilla jos olen kerennyt hakemaan tyttoa koulusta.." ai toi on se joka on koko paiva toissa" . Olen ainoa aiti meidan tyon luokalla joka on koko paiva toissa, mutta jotenkin saa royhistaa rintaa silla opettajankin mukaan lapsemme on luokan lapsista aina kaikista aurinkoisin...

Ja sitten miehen (ei suomalainen) osallistuminen kotitoihin oli hanen suvulleen jarkytys..ja minusta maalattiin ihan pirttuhirmu vaikka meidan kotitoiden jako perustuu ihan kaytannon syihin ja siten saamme sitten itsellemme kahdenkeskistakin aikaa kun lapset ovat nukkumassa.

ElsaAlice, minua ainakin kiinnostaisi ajatusten vaihto. Itsellä lapset ovat vasta harkinnassa, mutta selvää on ettei se työn suhteen tule aivan kivuttomasti menemään.

Kävin pyöräyttämässä msn keskustelupalstan. Tervetuloa keskustelemaan. ElsaAlicen taidan jo tunteakin.



mammamaailmalla@groups.msn.com



t. syksyinen vieras Lontoosta ;-)

En ainakaan MSN groups-sivulta paassyt. Pitaakohan sun kutsua jasenet siihen? Vai pitaako mun lahettaa tuohon osoitteeseen s-posti jos haluan liittya? Niin ja oikeassa olet tietysti, kylla me tunnetaan. ;-) Onpa maailma pieni. Tunnetaankohan me IRL muidenkin tahan kirjoittaineiden kanssa? Onkohan meita tamantyyppisia aiteja oikeasti nain vahan? ;-)

Laita viestiä osoitteeseen niin käyn hyväksymässä jäseneksi.



Teretulemast!

Jos menette sivulle groups.msn.com/mammatmaailmalla ja anotte jasenyytta. Niin ma ainakin tein (laitoin myos s-postia yo. osoitteeseen mutten tieda tuliko perille?). Silla onnistuu varmasti

eli siis groups.msn.com/mammamaailmalla eika mammat...

Tutun kuuloisia juttuja! Enpä minkäkään ole juurikaan töissäkäyiin äiteihin törmännyt täällä maailmalla. Meillä nyt toinen ulkomaa menossa ja molemmilla kerroilla olen tehnyt etätöitä Suomeen kotoa käsin. Apuna meilläkin au pair etc. Viimeisen puolen vuoden aikana vaan olemme huomanneet systeemin haavoittuvuuden. Kaikki siis toimii kun asiat menee about suunnitelmien mukaan. Mutta mukavasti päänvaivaa saa kun verkosto pettää. Onneksi aioilla on tapa ratketa tavalla tai toisella.



Yritänpä minäkin käydä kirjautumassa uuteen ryhmään.



Terveisiä Kalifornian ´lämmöstä´!

mutta löytyihän täältä mukavilta vaikuttavia äitejä hiukan samassa tilanteessa kun itse olen. Tosin vauva on vielä niin pieni etten ole töihin mennyt mutta vastaan tulee sekin päivä. Yritetään loggautua tuonne ryhmään.....



MiniK joka kanssa Lontoossa majailee kera pojan (7kk) ja miehen

Ja mielelläni liityisin myös sähköpostilistalle!



Olen kohta 40 v, korkeastikoulutettu duunarin vaimo, 2 lasta (6 ja 2 v) ja se entinen uraminä taisi jäädä synnytyslaitokselle.



Ennen lapsia matkustin noin 100-120 päivää vuodesta, tein hulluja työpäiviä ihan omasta halusta ja innosta kun oli niin mielenkiintoisia projekteja, lähdin ulkomaankomennukselle ja tänne jäin kun oikea elämä sai yliotteen. Menin naimisiin ja saimme kaksi lasta.



Teen täyttä työpäivää edelleen, matkustan ehkä 5 päivää vuodessa (ja niilläkin usein mies ja lapset mukana), työpäivät ovat minimivirka-ajan mukaiset, vaikka työ on edelleen hurjan mielenkiintoista.



Mutta kotona on vielä mielenkiintoisempaa! Lapset ovat oppineet kolmea kieltä, vanhimmainen aloitti peruskoulun ja on oppinut lukemaan, pienimmäinen aloittaa esikoulun ensi syksynä. Lapset tarvitsevat minua nyt, 10 v kuluttua he ovat varmaankin onnellisia jos en tulekaan aina heti klo 17.30 töistä kotiin. Minä tulen tarvitsemaan lapsiani aina. Kyllä tämä duunilaiva pysyy pinnalla normaalipanostuksellakin.

...mutta tuli mieleeni, että minä ja mieheni olemme urasuuntautuneita ja meillä on yksi yksivuotias ja kaksoset tulossa. Työhömme kuuluu myös reissausta. Minä olen feministi ja vanhempainloma on jaettu ja jaetaan jatkossakin tasan. Kun kaksoset tulee, perheeseen hankitaan au pair. Kyllä kahden hyvintoimeentulevan ja vastuullisen aikuisen perheessa paskaduunit (pyykkäys, silitys, siivoaminen) voidaan helposti ulkoistaa niin että aikaa jää kahdelle tärkeälle asialle: työlle ja lapsille (siis lasten kanssa olemiselle).



Meidän perheemme asuu Norjassa.