Oliko nuoret solidaarisia toisiaan kohtaan 90-luvun laman aikaan?

Ei todellakaan olleet. Ainakaan aikuiset. Ja tarttui se lapsiinkin.

Minun isälläni oli pieni, vakavarainen yritys. Hän osasi varautua lamaan. 

Naapurin mies otti paljon velkaa ja menetti lamassa kaiken. Asuntokin meni.

Isäni osti sen pilkkahinnalla ja tinki summan vielä alas. Mies möi talonsa itkulla.

Muistan kun he lähtivät pois ja tyytyväistä hymyä myhäillyt isäni mittaili uusia tiluksiaan (tontti siis laajeni).

Muistan kun keinuin perheen lasten keinussa ja ajattelin että tämä on nyt minun. Tuntui hyvältä, vaikka minulta ei ollut puuttunut mitään. Pois häädetyt lapset olivat samassa koulussa, käänsivät kohdallani pään alas häpeästä. Ja minä tunnustan, että en säälinyt heitä yhtään. Minun isäni voitti heidän isänsä ja minä sain tyttärenä nauttia palkinnon.

Olkoon tämä ikävä tunnustus, mutta niin sen koin. Meillä oli muutenkin kotona kova kilpailuhenki eikä sääliä annettu.

Kyllä ainakin minun tietääkseni. 90-luku oli muutenkin paljon parempaa aikaa kuin tämä nykyaika. Ei ollut rahaa, mutta ihmiset osasivat sentään käyttäytyä eivätkä olleet omituisia elukoita niinkuin nykyään. Ei mitään käytöstapoja, minä minä minä minä, oma nokka siellä omassa perseessä ja syvällä ja naama tungettu siihen älylaitteeseen kiinni ja lääpitään sitä joka paikassa, ollaan niin tärkeitä, ollaan tien tukkeena. Inhoan tätä minä minä minä nykyaikaa, todella vastenmielistä. Inhoan myös koiria ja niiden typeriä omistajia, sotkevat joka paikan rakin eritteillä ja ovat ihan helvetin tyhmiä, näillä ei yleensä mitään käytöstapoja. Inhoan näitä maahantunkeutujia, jotka eivät osaa elää niinkuin maassamme kuuluu. Luulevat omistavansa täällä kaiken ja ilmaiseksi lorvivat vain vuodesta toiseen, kiertävät veroja ja Kelagold taskussa. 90-luvulla Suomi sentään elätti suomalaiset nyt on sitten pitänyt haalia tänne lisää elättejä kaikenmaailman kehitysmaista ja meno on sen mukaista. 

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan olleet. Ainakaan aikuiset. Ja tarttui se lapsiinkin.

Minun isälläni oli pieni, vakavarainen yritys. Hän osasi varautua lamaan. 

Naapurin mies otti paljon velkaa ja menetti lamassa kaiken. Asuntokin meni.

Isäni osti sen pilkkahinnalla ja tinki summan vielä alas. Mies möi talonsa itkulla.

Muistan kun he lähtivät pois ja tyytyväistä hymyä myhäillyt isäni mittaili uusia tiluksiaan (tontti siis laajeni).

Muistan kun keinuin perheen lasten keinussa ja ajattelin että tämä on nyt minun. Tuntui hyvältä, vaikka minulta ei ollut puuttunut mitään. Pois häädetyt lapset olivat samassa koulussa, käänsivät kohdallani pään alas häpeästä. Ja minä tunnustan, että en säälinyt heitä yhtään. Minun isäni voitti heidän isänsä ja minä sain tyttärenä nauttia palkinnon.

Olkoon tämä ikävä tunnustus, mutta niin sen koin. Meillä oli muutenkin kotona kova kilpailuhenki eikä sääliä a

Julmaa 

Ei se ollut mikään yhteisöllinen kokemus. En minä ainakaan tuntenut mitään yhteyttä esim luokkakavereihin, joilla oli erilaiset taustat.

Kuinka ollaan solidaarinen toisia kohtaan lamassa? Kuinka ollaan samassa veneessä?

Ihmiset ajattelevat pelkästään positiivista omista nuoruuden vuosikymmenistään. Ei niissä mitään hienoa ollut, ihan samanlaista itsekästä perseilyä se oli silloinkin. Enemmän suljettiin ns erilaiset pois joukoista.

Ei. Kaikki hävisi omille teilleen teini-aikaan, muilla oli omat kaveripiirit ja lastenkotiporukka oli vähän toksista. Vanhemmat ja aikuiset äksyili. Siinä sitä yhteishenkeä kerrakseen. :)