Millainen on ollut elämäsi?

Ei tosiaan. Ainoa toive mikä toteutui oli se että mulla on työpaikka. No, siitä pitää olla kiitollinen.

Vierailija kirjoitti:

Ei mennyt ollenkaan niin kuin luulin . On mennyt paljon paremmin.  Joskus oikein pysähdyn miettimään, miten olen tämän kaiken ihanuuden saanut. Alkoi siitä, kun tapasin mieheni.

Tämä on käsittämätöntä, mietin aina näitä tarinoita ihmeissäni koska olen itse joutunut aina taistelemaan tässä yhteiskunnassa kaikesta, ihan perusoikeuksistakin lähtien asioita eikä mikään ole tullut koskaan helposti. Onnea sinullekin kuitenkin.

Hyvä ja aika helppo elämä, ei isompia vastoinkäymisiä. Varsinkin iän myötä kun on hyväksynyt itsensä sellaisena kuin on, niin elämä on rauhoittunut.

Vierailija kirjoitti:

Ei tosiaan. Ainoa toive mikä toteutui oli se että mulla on työpaikka. No, siitä pitää olla kiitollinen.

Täällä on kohtalotoveri mutta nyt ilman työpaikkaakin vielä. Tsemppiä sinulle, jaksetaan eteenpäin. Kiitollisuus on tärkeä oppiläksy jokaiselle. 

Vieläkin käyn läpi traumoja. Minulla rikkoutui parisuhde ja minut syötiin töistä pois samaan aikaan. Olin silloin noin 32 vuotias. Töissä alettiin minua haukkumaan ja ihmettelemään, että miksi en tee omia lapsia. Joistakin tuntui omituiselta, että kun teen lastenhoitotyötä työkseni, niin miksi en tee omia lapsia. Olin muka sopimaton lastenhoitoon sen vuoksi. Enhän viitsinyt kellekään kertoa, että en tykkää koko seksistä. Ja mieheni jätti minut. Ja lähdin työpaikasta pois. Nyt olen vasta tutustunut käsitteeseen aseksuaali. Joka olen. Nyt työskentelen eri alalla. Miestä en halua enää ikinä. Enkä muutenkaan enää halua olla ihmisten kanssa tekemisissä. Töissä käyn. Oma asunto on. Nautin yksinolosta. Ulkoilen paljon. Tilaan Temulta kaikkea kivaa itselleni ja kotiin. Tyytyväinen olen nyt elämääni. Mutta traumatisoitunut jollakin tavalla vieläkin. En halua enää ihmisiä elämääni. 

Ei voi todellakaan valittaa. Olen käytännössä saanut kaiken haluamani yhtä asiaa lukuunottamatta ja vielä on aikaa hoitaa sekin pois päiväjärjestyksestä. Eikä se ole enää edes niin oleellista mitä ajattelin alunperin olevan, joten vaikken saisi sitä niin silti olisin ihan tyytyväinen. Prioriteetit ovat jossain määrin muuttuneet. Olen kuitenkin saanut sellaisiakin asioita, jotka eivät olleet alunperin listalla lainkaan. Silloin nuorena en olisi ikipäivänä voinut unelmoidakaan kyseisistä asioista.

Vierailija kirjoitti:

Pitkälti aika paskaa. Kunhan nyt vaan sinnittelee eteenpäin, välillä mietin eroaisinko niin saisi puoliso etsiä paremman miehen. 

... tai naisen. 

Ei mennyt lainkaan suunnitelmien mukaan. En asu ulkomailla ja minulla on lapsia. Paljon on tapahtunut pahaa, mm. 7 vuoden kotiväkivalta. Siitä selvisin ja nykyään elän aika mukavasti.

Kun sain aikuiisällä adhd-diagnoosin se selitti monta asiaa, miksi elämäni ei mennyt ainakaan niin kuin läheiseni ja moni muukin toivoi. Siihen asti elin noin 40 vuotiaaksi asti ainaisessa epävarmuudessa miksi teen asioita niin kuin teen. Sitten helpotti ja annoin monta asiaa itselleni anteeksi. Adhd on vähän kuin kaveri, joka neuvoo miten kannattaa toimia ja milloin menee överiksi. Ehkä juuri sen takia elämäni on aika mielenkiintoista. Ikinä ei tiedä mitä keksin seuraavaksi.Jännitystä riittää.

Suurelta osin kyllä. 

Ei ole oskaan ollut ihmeellisempiä odotuksia eikä suunnitelmia.

Lapsuus oli erittäin rankka ja jätti syvät paljolti parantumattomat arvet jotka  ovat vaikuttaneet läpi elämäni.

Rankkaa ja haasteeellista aikaa kesti pitkään myös nuoruudessa ja nuoressa aikuisuudessa parisuhteissa jne.

Olen ollut levoton sielu ja ja muuttanut ulkomaille kun päätin jäädä yksin, en etsi enää ketään.  Toteutin rohkean hypyn ja lähdin yksin, maa oli jonkin verran tuttu koska täällä käynyt joitain kertoja.  Kaikki entinen jäi, pari hyvää ystävää jäi jotka olivat rinnalla pysyneet uskollisesti. 

Kaksi ensimmäistä vuotta suurinpiirtein oli oman paikkani etsimistä ja uuteen elämään sulautumista ja oppimista, työpaikka oli, ei rahan puolesta huolta. Maan kieltä en osannut mutta onneksi englanti on kansainvälinen kieli joten  sillä pääsin alkuun ja aloin tehokkaasti opiskella maan kieltä.

Mahdoton kertoa kaikkea, elämäni on ollut melkoista turbulenssia kunnes nyt ikän karttuessa asettunut uomiinsa vähitellen. Olen kokenut ja nähnyt valtavan paljon. Nyt on hyvä, vanhojen haavojen arvet on ja pysyy ja muistuttelee olemassa olostaan, pärjään kuitenkin niitten kanssa.  Suomi ei houkuttele koska kaikki se paha tapahtui siellä, käyn tosin silloin tällöin mutta olen kiitollinen kun pääsen lähtemään. 

Elän täällä yksin, pari hyvää ystävää on ja mukavaa työkaveria. Kaipaan rauhaa ja yksinoloa paljon.  Nuoruuden lento on taakse jäänyttä.

Varmaan, jos parikymppisenä olisi tiennyt miten ura ja työelämä tulee menemään seuraavat 30 vuotta olisin ollut aika tyytyväinen. Ja perhekin on vielä kasassa, niin ei olisi ollut valittamista. Mitä en olisi välittänyt tietää, on läheisten sairastumiset, mikä tuo tiettyä näköalattomuutta. Eihän sen elämän niin ihmeellistä tarvitse ollakaan, mutta toivoisi, että läheiset voisivat edes olla onnellisia.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan, jos parikymppisenä olisi tiennyt miten ura ja työelämä tulee menemään seuraavat 30 vuotta olisin ollut aika tyytyväinen. Ja perhekin on vielä kasassa, niin ei olisi ollut valittamista. Mitä en olisi välittänyt tietää, on läheisten sairastumiset, mikä tuo tiettyä näköalattomuutta. Eihän sen elämän niin ihmeellistä tarvitse ollakaan, mutta toivoisi, että läheiset voisivat edes olla onnellisia.

Miksiköhän kirjoitukseni kirvoitti yhden alanuolen?

Kellää mee. Siihen tää perustuu. Kolhuja tulee ja turpaan. Ylös pitää nousta. 

On sitä ennenkin pohjalta ponkaistu taas ylös.