Yksinäisyys

Ahdistaa yksinäisyys. Jonkinlaisia kavereita on muutama, mutta heidän näkemisensä tuntuu haastavalta. 

Yks haluaa sopia tapaamisen monta kuukautta etukäteen ja tapaamisesta on silti kiire lähteä pois, kun pitää olla jo seuraavassa paikassa. Tapaamisten välillä ei mitään yhteyttä, vaikka yritetty on.

Toisen kanssa soitellaan, puolin ja toisin, mutta tapaamiseen ei koskaan aikaa, koska on aina jo ehtinyt sopia jonkun muun kanssa jotain. Minä en näihin kuvioihin mahdu.

Kolmannen kanssa tapaaminen saattaa järjesty parin kolmen vuoden välein, jos itse olen aloitteellinen. Itse ei ikinä pidä yhteyttä, pahoittelee vaan kun on niin huono pitämään yhteyttä. Asuu toisella puolella Suomea, joten tapaamiset vaativat aikamoisia järjestelyjä. 



Kaikkien kanssa on tosi mukavaa ja luontevaa kun ollaan tekemisissä ja harmittelevat ääneen, miten kurjaa on kun nähdään niin harvoin. Ehkä tuo harmittelu on vain kohteliaisuutta ja toinen osapuoli kokee tilanteen päin vastoin, kuin minä? 

Joku perustavanlaatuinen vika mussa täytyy olla, kun en kelpaa oikealksi ystäväksi kenellekään. Olen koittanut antaa tilaa tai olla aktiivisempi, yksin jään silti. Oispa ihanaa, kun joku pyytäisi terassille tai vaikka ees kahville. Mistään yhteisistä reissuista en uskalla edes haaveilla. Olen yrittänyt itse aktiivisesti sopia tapaamisia, mutta näihin tulee vastaukseksi "katselen kalenteria/työvuoroja tms. Ja palaan asiaan kun aikataulut tarkentuu. Koskaan ei sitten kuitenkaan tarkennu 😭

Miten ihmeessä keski-ikäisenä saa enää uusia ystäviä?  Olen yrittänyt olla mukana somen kaveriryhmissä (kuolevat nopeasti eikä yhteistä keskustelua tunnu löytyvän), osallistunut miitteihin ja jopa itse sellaisen järjestänyt, mutta melko random-otannalla näihin porukat kasaantuu, ja yhteistä hankala löytää eikä kukaan enä jatkossa pidä mitään yhteyttä 😔