Onko teille vaikeaa hyväksyä tai käsitellä isovanhempien lähestyvä menetys?

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu oudolta ajatella, että isovanhemmat olisivat yhä elossa. Vain toinen vanhemmistakin on, tosin hän kuoli kun olin lapsi. En ole kumpaakaan isoisääni edes päässyt tapaamaan. Ehkä meillä kuollaan nuorena. Olen 30. Mutta sanoisin että nauti yhteisestä ajasta sitä suuremmalla syyllä äläkä murehdi etukäteen.

Vain toinen vanhemmistakin on, tosin hän kuoli kun olin lapsi?

Kaikki ovat kuolleet, olisivat muuten jo 100 vuotiaita.

Isovanhempien lähestyvä kuolema on pakko hyväksyä. Siitä menetykset yleensä alkoivat. Silloin harjoitellaan surua. Useimmiten seuraavaksi kuolevat omat vanhemmat, sen jälkeen puoliso, sisarukset ja sitten itse. Mutta ei se mene aina tässä järjestyksessä.

Kun minun tyttäreni kuoli, äitini ei hyväksynyt sitä. Isoäidin mielestä oli epäreilua että lapsenlapsi kuoli ensin.

Eka isoäiti oli kuollut kun synnyin, hänen mies, isoisä kun olin 2kk,, mamma kuoli kun olin 6v, pappa kun olin 18v, olin siitä tosi surullinen. Nyt äitini on  89v, olen alkanut asennoitua että kohtapuoleen aika jättää. 

Ei ole. Meillä ei ole koskaan ollut yhtään kivaa tai edes asiallista isovanhempaa lapsille joten kuolema on ollut vain positiivinen asia.

En surrut omien isovanhempien kuolemaa erityisesti, koska eivät olleet mitenkään läheisiä. Eivät koskaan hoitaneet tms. Kävimme kyllä kylässä, mutta siihen se jäi. Hoitovastuu oli kyllä omilla vanhemmillani. Isäni on jo kuollut ja äitikin on jo vanha.

Isovanhempiani en ole surrut, kaikki ovat kuolleet. Eivät olleet millään tavalla läheisiä. Omia vanhempiani sen sijaan tule suremaan.

Menehtyivät jo kun olin lapsi. 

Miten voi selvitä elämästä jos isovanhempienkin kuolema on kauhea paikka?

Ei isovanhempien kuolema ollut vaikeaa, mutta nyt edessä oleva viimeisen vanhemman kuolema on haastavampaa. Oman lisänsä siihen antaase, että itse on seuraavana jonossa.

Tänään olen näiden samojen asioiden äärellä. Hirveä kaipuu lapsuuden kesiin, joissa vahvana läsnä olivat isovanhemmat. Ikävöin menneitä ja olen alkanut olla taas enemmän isovanhempien kanssa tekemisissä. Olen kysynyt asioita, joita vielä haluan kysyä. Ymmärrän, että aika käy vähiin, mutta se tunne harmittaa.