Tunteeko ihminen, joka on ollut koko aikuiselämänsä parisuhteessa itseään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietysti.

Miksi sitten niin moni on eron tullen ihan hukassa ja pian on uusi kumppani kainalossa, kun ei kestä olla yksin yhtään?

Elämä on tylsää ja haasteetonta yksin.

Jos on "koko ikänsä" asunut kumppaninsa kanssa, voi olla vaikea tietää, mitä itse haluaa tai mitä mieltä mistäkin asiasta on, jos kumppani on kovin hallitseva tyyppi luonteeltaan. Siis jos toinen on aina päättänyt tyyliin, mihin mennään, mihin aikaan tehdään mitäkin, millainen auto hankitaan, minne matkustetaan lomalla ja mitä juustoa kaupasta ostetaan.

Yleensä sen itsensä kadottamisen huomaa vasta, kun tulee ero tai jää leskeksi, ja lapset on lentäneet pesästä: Kuka minä olen? Mitä minä itse haluan? Mitä minä tästä asiasta ihan rehellisesti ajattelen?

Vierailija kirjoitti:

Ihminen joka ei osaa olla yksin, ei oikeasti omaa mitään varsinaista minuutta ja persoonaa.

Ihminen, joka käyttää typerää google käännössanaa "omaa", on rasittava persoona. Jos vaikka tältä löytyisikin "varsinainen minuus", niin äidinkielen osaamisensa taso on nolo.

Tietenkin tuntee. Tuo on typerää ajatella, että pari olisi vain pari tai että siinä olisi toisen jatke. Niin on suhteen alussa, mutta ei myöhemmin. Ilman muuta minä olen minä, vaikka olen ollut saman ihmisen kanssa 25 vuotta. 

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin tuntee. Tuo on typerää ajatella, että pari olisi vain pari tai että siinä olisi toisen jatke. Niin on suhteen alussa, mutta ei myöhemmin. Ilman muuta minä olen minä, vaikka olen ollut saman ihmisen kanssa 25 vuotta. 

Mutta millainen olisit jos et olisi hänen kanssaan? Tuskin sama.

Voi. Ihminen on sosiaalinen eläin ja tutustuu itseensä nimenomaan peilaamalla itseään muihin. Jos puoliso on ollut ainoa läheinen, tilanne voi olla toinen, mutta jos ympärillä on myös ystäviä ja perhettä, en tiedä mnksei voisi.

t. nainen, joka on itse elänyt vuosikausia sinkkuna, mutta myös vuosia suhteessa.

Mä en ole koskaan asunut yksin. Lapsuudenkodista muutin poikaystävän luokse ja sillä tiellä olen edelleen 20 vuotta myöhemmin. Tottakai tunnen itseni. Tunnen itseni niin hyvin, että joskus vaikeina aikoina eroa pohtiessani olen havainnut, että en halua sitä vaan mulla ja meillä on muitakin keinoja selviytyä kriisistä. Vaikka olen parisuhteessa, olen aina ollut paljon myös yksin ja se onkin oikeastaan se 1. tarve mulle. Moni ajattelee varmaan, että jos ei ole koskaan asunut yksin, ei pärjää yksin tai on jotenkin riippuvainen muista ja vähän raukka tyyppi. Todellisuudessa sitä itsenäisyyttä voi opetella ihan hyvin parisuhteessakin. Toisaalta myös yksinasuva voi olla riippuvainen ystävistään tai lapsuudenperheestään. Sori sukupuoliolettamukset, mutta tiedän useita ihmisiä, jotka pyytävät isäänsä tekemään kaikkia pieniäkin korjaushommia kotiin. Mä oon meidän parisuhteessa se, joka on opetellut tekemään ne kaikki asiat itse.

Kuka on niin lapanen että kadottaa itsensä? Usein tämä on mt-ongelmaisten juttuja. Sieltä sylttytehtaalta nämä tulevat. Jotkut menevät terapiaan jossa voi käydä niin että heistä kaivetaan pahuus, sadismi ja narsismi esiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin tuntee. Tuo on typerää ajatella, että pari olisi vain pari tai että siinä olisi toisen jatke. Niin on suhteen alussa, mutta ei myöhemmin. Ilman muuta minä olen minä, vaikka olen ollut saman ihmisen kanssa 25 vuotta. 

Mutta millainen olisit jos et olisi hänen kanssaan? Tuskin sama.

Ei tietenkään olisi sama. Kaikki läheiset ihmissuhteet muokkaavat meitä. Vanhempamme, sisaruksemme, lapsemme, puolisomme, ne kaikki vaikuttavat siihen, millainen ihminen on. Kysymys on ehkä enemmän siitä, kuinka paljon ne vaikuttavat. Ja siihen ei niinkään vaikuta parisuhteen pituus vaan se, miten altis ihminen on muiden mielipiteille.

Minä ainakin olen hukannut itseni tässä 15 vuotta kestäneessä suhteessa. Ollessani sinkku olin enemmän minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietysti.

Miksi sitten niin moni on eron tullen ihan hukassa ja pian on uusi kumppani kainalossa, kun ei kestä olla yksin yhtään?

Eikö nuo ole kaksi eri asiaa? Se että ei kestä yksinäisyyttä tai olla ilman seuraa ei tarkoita sitä etteikö voisi tuntea itseään.

Liittyy toisiinsa. Jos ei kestä olla yksinään, pelkää itseään. Jos pelkää itseään, ei tunne itseään.

No, sanon suoraan sen, mitä ei pitäisi sanoa, mutta ei tuo minulla ainakaan itsensä tuntemiseen liity. Kun on tottunut saamaan seksiä 2-3 kertaa viikossa, sitä alkaa kaivata kun eroaa. Sinkkuseksi ei minusta ollut miellyttävää, kun uuteen kumppaniin liittyy aina epävarmuutta, mistä se tykkää, onko se luotettava. Erityisesti onko luotettava ja turvallinen. Seksin lisäksi toinen juttu minulle oli se, että voidaan jakaa kustannuksia. Onhan se nyt halvempaa tehdä ruokaa kahdelle kuin yhdelle ja huomattavasti halvempaa asua yhdessä. Kurja juttu, jos jollekin tulee yllärinä, että 45 v. nainen ei ole rikas, eikä ole isoja säästöjä. Palkalla elän, mutta kyllä parisuhteessa eläminen on halvempaa.

Ihminen on laumaeläin, joka kasvaa nimenomaan kanssakäymisessä lajitovereiden kanssa. Toinen ihminen on paras peili. Yksin eläessä on todella paljon helpompi kuvitella itsestään asioita, jotka eivät ole totta. Vasta kumppani pakottaa pohtimaan omaa käytöstään ja persoonaansa. Oman navan ympärillä pyörimisestä ei ole mitään ihailtavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin tuntee. Tuo on typerää ajatella, että pari olisi vain pari tai että siinä olisi toisen jatke. Niin on suhteen alussa, mutta ei myöhemmin. Ilman muuta minä olen minä, vaikka olen ollut saman ihmisen kanssa 25 vuotta. 

Mutta millainen olisit jos et olisi hänen kanssaan? Tuskin sama.

Todennäköisesti 100% sama ihminen. Olen sina saanut olla oma itseni parisuhteessani jo 25 v, ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen joka ei osaa olla yksin, ei oikeasti omaa mitään varsinaista minuutta ja persoonaa.

Ihminen, joka käyttää typerää google käännössanaa "omaa", on rasittava persoona. Jos vaikka tältä löytyisikin "varsinainen minuus", niin äidinkielen osaamisensa taso on nolo.

 

Itse olet nolo kun hoet papukaijana äikänopen höpinöitä, purematta niitä mitenkään itse.

Varmaan voi, mutta se itse on erilainen, jos on ollut suhteessa ikänsä, verrattuna siihen, kuin jos ei olisi ollut.

Ei se suhde muuta ihmistä niin paljon kuin luullaan. Alkuhuumassa yrittää mukautua, mutta lopulta me kaikki ollaan oma itsemme ihan yksin, riippumatta mitä kumppani on.