Lapsuudentraumat. Mitä on oikeus?

Ihmisellä on vaan tämä yksi elämä. Oikeus totteutuu kun elää sen niin kuin tahtoo. Traumat on tämän mahdollistamiseksi pakko hoitaa jollain tapaa esimerkiksi ammattilaisen avulla. Mitään muuta "oikeutta" ei ole tarjolla.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että traumat ovat usein ylisukupolvisia ja se vanhempi ei ole itsekään saanut se kummoisempia eväitä vanhemmuuteen omassa lapsuudessaan. Ketju kannattaa katkaista ja hoitaa itsensä kuntoon, että pystyy olemaan hyvä vanhempi omille lapsilleen.

Näin juuri. Suojelen lasta vaikkapa perheväkivallalta, vaikka minua ei suojeltu. Haluan tietoisesti katkaista pahan jatkumisen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

OTA VASTUU NYT JO ITSESTÄSI.

Elämä on mitä se on, turha uhriutua ja syytellä omista kokemuksista ketään. Näin se vain valitettavasti on.

En nyt oikein tajua, mitä yrität sanoa? Ap:n pitää ottaa vastuu siitä, että hänen perheensä kohteli häntä huonosti?

Itse jouduin isäpuoleni ahdistelemaksi, eikä hänelle koitunut asiasta mitään seuraamuksia. Pistin aikuisena välit poikki häneen ja äitiini, ja siellä suku kahvittelee heidän kanssaan, vaikka tietävät, mitä tapahtui.

Olisin todella halunnut saada isäpuolelleni tuomion tapahtuneesta, mutta valitettavasti rikos ehti vanhentua ennen kuin minulla oli voimia lähteä käsittelemään asiaa.

Jäin tapahtumien takia lapsettomaksi ja patisuhteettomaksi, enkä voi toisen kirjoittajan tavoin todeta aikuisen elämäni olleen hyvää.

Nyt vasta 40+-ikäisenä on syntynyt jonkinlainen rauha,

Kauniisti kirjoitettu, kiitos. Ihmiset joilla on ollut suht terveet lapsuudet eivät usein tajua mitään aivojen kehityksestä, opituista käytösmalleista, itsetunnosta, tavoista tai arkipäiväisestä tiedoista ja taidoista, joihin ne lapsuudenkokemukset ja perhe aidosti vaikuttaa. Sillä on kauaskantoisia vaikutuksia ja on tosi tärkeää voida sanoa, että kyllä ne lapsuudessa tapahtuneet asiat vaikuttivat negatiivisesti elämään eikä kaikilla ole täydellistä selviytymistarinaa ennen kuin myöhemmin elämässä. Joillekin se tarkoittaa vaikka eläkeikää, kun on aikaa käydä asioita läpi itsensä kanssa, jos se ei aiemmin onnistunut. Juuri sen ymmärtäminen on tärkeää, että pahuus asustaa siellä tekijöissä, ei kohteessa.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että traumat ovat usein ylisukupolvisia ja se vanhempi ei ole itsekään saanut se kummoisempia eväitä vanhemmuuteen omassa lapsuudessaan. Ketju kannattaa katkaista ja hoitaa itsensä kuntoon, että pystyy olemaan hyvä vanhempi omille lapsilleen.

Totta tuo, omilla vanhemmilla ei aina ole kovin hääppöiset lähtökohdat ja mukaan tulee iso joukko muuta kuormaa, taloushuolia, sairautta ..., eipä sitä aina mieti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että traumat ovat usein ylisukupolvisia ja se vanhempi ei ole itsekään saanut se kummoisempia eväitä vanhemmuuteen omassa lapsuudessaan. Ketju kannattaa katkaista ja hoitaa itsensä kuntoon, että pystyy olemaan hyvä vanhempi omille lapsilleen.

Totta tuo, omilla vanhemmilla ei aina ole kovin hääppöiset lähtökohdat ja mukaan tulee iso joukko muuta kuormaa, taloushuolia, sairautta ..., eipä sitä aina mieti. 

Kaikilla ihmisillä on huolia. Myös niillä lapsilla. Niistä ei nämä huonot vanhemmat välitä yhtään, koska vain heitä pitäisi aina olla ymmärtämässä. Ei kiitos, minun ymmärrykseni riittää siihen, että minä tiesin jo lapsena heidän tekevän väärin, ja he eivät välitä teoistaan vielä tänäkään päivänä. Ovat siis huonoja ihmisiä, eikä siitä pääse mihinkään. Mitä vanhemmaksi tulen, enemmän ymmärrän miten paljon jokainen aikuinen ymmärtää mitä tekee ja niiden seuraamukset toiselle ihmiselle. Sen takia annan vähemmän anteeksi, koska en enää usko, ettei toinen olisi voinut tai osannut tehdä paremmin. Hän valitsi pahuuden ja se on ainoa asia, jolla on mitään merkitystä.

Mä olen aiemmin ajatellut, että joskus paha saa palkkansa. Mutta eipä se niin ole.

Mun vanhempi mm. käänsi mut toista vanhempaa vastaan todella sairailla tavoilla, mm. vihjaili et tuo toinen vanhempi on pedo ym. Ei oltu oikein edes puheväleissä pitkiin aikoihin. Nuo väitteet ei ollut totta. Kun aikuistuin, tajusin, miten sairas tuo kuvio on ollut, mutta siinä kohtaa tuo sama vanhempi saikin puhuttua tuon toisen vanhemman puolelleen. Ei siis koskaan ollut tullut selväksi, että hän oli kaiken välirikon takana ja kun kerrran yritin selittää tilannetta sain niin hirveät vihat päälleni, et totesin, että parempi antaa olla.

Koska mut on kiltiksi kasvatettu epäterveellä tavalla, annnoin näiden ihmisten olla läsnä lasteni elämässä, tosin valvotusti, kun joka paikassa toitotetaan, että huonokin vanhempi voi olla hyvä isovanhempi. Fyysisen väkivallan uhkaa ei ollut.  Seurauksena se, että yksi lapsista nostettiin ns. kultalapseksi, muista ei väliä ja tuo kultalapsi sitten rahalla ja valheilla nostettiin meitä vanhempiaan vastaan nuoruusiässä ja sekoitettiin hänen päänsä samoilla hienovaraisilla tavoilla kuin omani lapsena. Vihaan itseäni välillä, kun en osannut lastani suojella. Heidän muiden lastenlasten onneksi on koitunut se, että tuo ihminen on heidän suhteensa suht välinpitämätön, joten mitään kunnon välejä heillä ei ole.

Vaikuttaa siltä, että ainoa "oikeus" asiassa on se, että tuo ihminen taitaa sisimmässään olla aika onneton. Tavallaan mä jopa säälin häntä. Mulla on onneksi useampia sisaruksia, joista osan kanssa hyvät välit ja joilta saan tukea elämään, en ole yksin ja olen siitä kiitollinen. Jos olisin lapsuuteni ja nuoruuteni joutunut kestämään yksin, en tiedä olisinko pystynyt luomaan itselleni aikuisena mitään normaalia elämää. Tuon lapseni koen menettäneeni jollain tasolla ja toivon vain, että joskus kun isovanhemmat ovat jo kuolleet, aika korjaa sen, mitä he ovat rikkoneet.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, hyviä pohdintoja. Näitä olen tehnyt, ja muilta osin tunnen olevani aika lailla toipunut, mutta tämä asia kalvaa. Oikeus. Miksi minun hätäni ei kiinnostanut ketään, ja miksei se johtanut kenenkään kohdalla negatiivisiin seuraamuksiin? Miksi minun piti kantaa muiden silmissä häpeää, kun en tiennyt nuorempana miten olla sosiaalisissa tilanteissa, tai ei ollut tietoa vaatteista tai terveellisestä ruoasta, vaikka oikeasti se oli perheen vastuulla opettaa? Miksi kukaan ei arvostele heitä? Miksi kukaan ei edes tiedä mitä he tekivät? Ja miksi niin monella ihmisellä on sama tilanne?

Arvailen vain, mutta ehkä perheesikään ei tiennyt, miten olla sosiaalisissa tilanteissa, eikä siksi voinut sitä sinulle opettaa? Ehkä heilläkään ei ollut tietoa vaatteista tai terveellisestä ruoasta? Ehkä niitä asioita ei heillekään ollut kukaan opettanut? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, hyviä pohdintoja. Näitä olen tehnyt, ja muilta osin tunnen olevani aika lailla toipunut, mutta tämä asia kalvaa. Oikeus. Miksi minun hätäni ei kiinnostanut ketään, ja miksei se johtanut kenenkään kohdalla negatiivisiin seuraamuksiin? Miksi minun piti kantaa muiden silmissä häpeää, kun en tiennyt nuorempana miten olla sosiaalisissa tilanteissa, tai ei ollut tietoa vaatteista tai terveellisestä ruoasta, vaikka oikeasti se oli perheen vastuulla opettaa? Miksi kukaan ei arvostele heitä? Miksi kukaan ei edes tiedä mitä he tekivät? Ja miksi niin monella ihmisellä on sama tilanne?

Arvailen vain, mutta ehkä perheesikään ei tiennyt, miten olla sosiaalisissa tilanteissa, eikä siksi voinut sitä sinulle opettaa? Ehkä heilläkään ei ollut tietoa vaatteista tai terveellisestä ruoasta? Ehkä niitä asioita ei heillekään ollut kukaan opettanut? 

Kyllä tiesivät, oikein hyvät urat ja korkea koulutustaso kaikilla. Usko vaan, että maailmassa on ihan vaan puhdasta pahuutta. Et ehkä halua uskoa, ja siksi tuntuu paremmalta keksiä tekosyitä, mutta näin se valitettavasti on.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen aiemmin ajatellut, että joskus paha saa palkkansa. Mutta eipä se niin ole.

Mun vanhempi mm. käänsi mut toista vanhempaa vastaan todella sairailla tavoilla, mm. vihjaili et tuo toinen vanhempi on pedo ym. Ei oltu oikein edes puheväleissä pitkiin aikoihin. Nuo väitteet ei ollut totta. Kun aikuistuin, tajusin, miten sairas tuo kuvio on ollut, mutta siinä kohtaa tuo sama vanhempi saikin puhuttua tuon toisen vanhemman puolelleen. Ei siis koskaan ollut tullut selväksi, että hän oli kaiken välirikon takana ja kun kerrran yritin selittää tilannetta sain niin hirveät vihat päälleni, et totesin, että parempi antaa olla.

Koska mut on kiltiksi kasvatettu epäterveellä tavalla, annnoin näiden ihmisten olla läsnä lasteni elämässä, tosin valvotusti, kun joka paikassa toitotetaan, että huonokin vanhempi voi olla hyvä isovanhempi. Fyysisen väkivallan uhkaa ei ollut.  Seurauksena se, että yksi lapsista nostettiin ns. kultalapseksi, muista

Olen pahoillani että jouduit kokemaan tuollaista, ja lapsesi kautta se heidän kaltoinkohtelunsa jatkuu edelleen. Vaikka näistä asioista nykyään puhutaan enemmän, niin ihmiset ei edelleen tajua näistä, niin kuin sanoit, kuvioista, riittävästi. Hyvä että sinulla on tukea sisaruksilta, se on ihan oikeasti tosi tärkeä voimavara. 

Vierailija kirjoitti:

Monet suvut on täysin sairaita ja hyväosaisissakin suvuissa voi kulkea käsitys arvokkaasta ja ei- arvokkaasta ihmisestä. Usein ennen se kovin ja ahkerin työntekijä oli se arvokkain. 

Sitten nämä supernarsistit päättää ketä haukutaan ja kiusataan. >Heikoin on aina tikun nokassa!

Joskus taas isä ja äiti ovat jakaneet lapset mielitettyihinsä ja sieltä(kin) kumpuaa se sisarkateus ja suprrnarsistin ylivoima. 

 

Tämä on niin hyvin kiteytetty, että jotkut tosiaan kuvittelevat olevansa se auktoriteetti, joka päättää jokaisen ihmisen arvon erikseen, ja "arvotonta" (mitä kukaan ei luonnollisesti oikeasti ole) saa sitten kohdella miten tahansa. Toivoisin jotenkin voivani parantaa kaikkien niiden haavat, jotka ovat narsistien silmätikuiksi ja syntipukeiksi päätyneet. Narsku ei määrittele ihmisarvoa, vaikka omassa pääkopassaan niin kuvitteleekin.

Elämä ei ole reilua eikä vastauksia isoihin ja polttaviin kysymyksiin ole. Ihmiset eivät voi läheskään aina tietää tai ymmärtää, miksi jotain tapahtuu ja kuinka pahoja seuraukset voivat olla. Riippumatta siitä, mikä uskonnollinen näkemys on, voi ainakin ajatella, että me täällä tiedämme rajoitetusti, mutta joku ihmistä korkeampi voima sitten ehkä tietää tarkemmin, mutta ei kerro. Sama pätee oikeuteen, sekin toteutuu varsin rajoitetusti ihmisten kesken. Oikeus sinänsä ei suoranaisesti voi koskaan korvata uhrin kärsimystä, vaan langettaa pelkästään tekijälle seurauksen. Siten oikeutta ei voi pitää jonain, joka pyyhkäisee koko asian pois. 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, hyviä pohdintoja. Näitä olen tehnyt, ja muilta osin tunnen olevani aika lailla toipunut, mutta tämä asia kalvaa. Oikeus. Miksi minun hätäni ei kiinnostanut ketään, ja miksei se johtanut kenenkään kohdalla negatiivisiin seuraamuksiin? Miksi minun piti kantaa muiden silmissä häpeää, kun en tiennyt nuorempana miten olla sosiaalisissa tilanteissa, tai ei ollut tietoa vaatteista tai terveellisestä ruoasta, vaikka oikeasti se oli perheen vastuulla opettaa? Miksi kukaan ei arvostele heitä? Miksi kukaan ei edes tiedä mitä he tekivät? Ja miksi niin monella ihmisellä on sama tilanne?

Tuskailin aikoinaan samojen kysymysten kanssa. Minua auttoi, kun aloin tietoisesti miettiä vastauksia noihin kysymyksiin sen sijaan, että ne vain loputtomalla loopilla pyörivät mielessä. Uskon, että ensinnäkään moni ei nähnyt eikä varmasti osannut kuvitellakaan, millaisessa todellisuudessa elin, koska meillä tärkeintä oli pitää kulissit pystyssä. Itse opin näyttelemään "vahvaa" jo ennen kouluikää eikä myöhemmin ketään tuntunut kiinnostavan kuin se, että menestyin erinomaisesti koulussa. Yksi opettaja jopa totesi päin naamaa, ettei mulla voi mitään ongelmia olla. Naapurusto toisaalta kyllä kuuli meiltä sen jatkuvan, silmittömän huutamisen ja paiskomisen, mutta kukaan ei ottanut siihen mitään kantaa. Yhden kaverin vanhemmat vain naureskelivat, kun minä olin niin arka ja sosiaalisesti kömpelö. Vasta pitkän ajan päästä tulin tuostakin ajatelleeksi, että v-ttu miksiköhän. Mutta, eivät he tajunneet, osanneet tai uskaltaneet puuttua tai niin, välittäneet. Ei kaikki välitä.

Validaation sain ensisijaisesti terapiasta ja sen myötä opin tunnistamaan ja valitsemaan elämääni sydämellisempiä ihmisiä. Oikeutta mulle olisi vain se, että pahantekijät oikeasti ymmärtäisivät tunteiden tasolla, mitä ovat toiselle tehneet, ja kykenisivät aitoon katumukseen sekä keskittyisivät hyvittämään tekonsa siinä määrin kuin se on mahdollista. En esim. tuomituista rikollisistakaan ajattele, että he hyvittävät paskaakaan vain linnassa istumalla, jos sieltä palaavat elämään ymmärtämättä, mitä ovat tehneet. Uskon myös, että on ns. menetettyjä tapauksia, jotka eivät koskaan tule ymmärtämään. Tiedän, että omallakaan kohdalla en tule oikeutta koskaan saamaan. Se on vain pitänyt hyväksyä, missä on auttanut se, etten ole enää niistä ihmisistä riippuvainen. Voin ainakin jossain määrin saada muualta sen, mistä aikoinaan jäin paitsi. Tietenkään mikään ei täysin korjaa kokemaani, ja se pitää vain surra. Onneksi sekin suru helpottaa, kun sitä vain jaksaa tuntea pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, hyviä pohdintoja. Näitä olen tehnyt, ja muilta osin tunnen olevani aika lailla toipunut, mutta tämä asia kalvaa. Oikeus. Miksi minun hätäni ei kiinnostanut ketään, ja miksei se johtanut kenenkään kohdalla negatiivisiin seuraamuksiin? Miksi minun piti kantaa muiden silmissä häpeää, kun en tiennyt nuorempana miten olla sosiaalisissa tilanteissa, tai ei ollut tietoa vaatteista tai terveellisestä ruoasta, vaikka oikeasti se oli perheen vastuulla opettaa? Miksi kukaan ei arvostele heitä? Miksi kukaan ei edes tiedä mitä he tekivät? Ja miksi niin monella ihmisellä on sama tilanne?

Tuskailin aikoinaan samojen kysymysten kanssa. Minua auttoi, kun aloin tietoisesti miettiä vastauksia noihin kysymyksiin sen sijaan, että ne vain loputtomalla loopilla pyörivät mielessä. Uskon, että ensinnäkään moni ei nähnyt eikä varmasti osannut kuvitellakaan, millaisessa todellisuudessa elin, ko

Kiitos, hyvin kirjoitettu, ja kuulostaa tutulta. Ehkä myös muiden auttaminen ja tiedon jakaminen voisi olla hyödyllistä, koska itseäni nimenomaan vaivaa se miten yleistä tämä on (niin kuin täälläkin kommenteista huomaa) ja miten hiljainen hyväksyntä muilta vielä auttaa näitä tyyppejä jatkamaan tekojaan tai elämään onnellisesti vietyään uhriltaaan turvaverkostot ja itsetunnon. En tiedä, haluaisin ehkä että joku häpeän leima olisi mukana heillä niin pitkään kunnes ovat oikeasti tajunneet tekojensa vakavuuden, vaikka sitten ikuisesti niiden kohdalla, jotka eivät aidosti vaan pysty välittämään (esim. psykopaatit). Tiedän, ei ehkä ole ihan terve tapa ajatella, siksi vähän kyselen tästä. Mutta on tosi kannustavaa jotenkin lukea teidän muiden juttuja, jotka olette saaneet paremmin jo nämä tunteet käsiteltyä. Itse vielä tämän aspektin kanssa kamppailen mielessäni.

Vaikka olen tavallaan sinut tilanteen kanssa, niin koen kyllä edelleen välillä vihan ja katkeruuden tunteita ja juurikin tuota kuvaamaasi tunnetta siitä, että asioiden seuraukset eivät ole oikeudenmukaiset, oikeus ei toteudu. Ja siihen ajatuskierteeseen helposti omassa päässään välillä juuttuu.

Yritän olla jäämättä siihen, ymmärrän että sellainen katkeruus tai katteeton toive oikeuden toteutumisesta, siitä että saisin anteeksipyynnön tai hyvityksen ei tule toteutumaan ja jos jään sitä odottamaan tai siitä haaveilemaan, jään vain kaikkien noiden asioiden vangiksi ja annan väärintekijälle liikaa valtaa tähän päivään ja elämääni. Katkeruudesta irti jollain tasolla päästäminen tai sen yrittäminen ei ole palvelus sille joka teki väärin vaan minulle itselleni, hän ei saanut valtaa yli koko minun elämäni.

Ja kiitos vastaajalle 29 kommentistasi<3

-26

Haastamalla tekijät oikeuteen.

Tuskin enää tässä iässä onnistuisi

Vierailija kirjoitti:

Haastamalla tekijät oikeuteen.

 

Tuskin enää tässä iässä onnistuisi

Surullista tosiaan on, että monet niistä jutuista, joita meille lapsuudessa tapahtui, olisi laittomia jos ne tapahtuisi kahden aikuisen välillä, ja siitä voisi tehdä rikosilmoituksen. Lasten kohdalla se on korkeintaan lasu, joka ei valitettavasti liian pienien resurssien takia aina auta. Toki onneksi joskus, mutta... Harvoihin juttuihin on rikosoikeudellista seuraamusta, esim henkiseen väkivaltaan lasta kohtaan. Esim. aikuisten maailmassa jos levittää juoruja, ja jos herjaa tai loukkaa toista, levittää yksityisyyttä loukkaavaa tietoa ja mustamaalaa, niin siitä voi edes teoreettisesti saada kunnianloukkaussyytteen. Mutta lapsen pitäisi vaan sietää sitä ja jotenkin vaan antaa anteeksi ja unohtaa, ilmeisesti. En oikein ymmärrä.

No elämä kyllä pitää huolen siitä, että jokainen kohtaa joitakin vastoinkäymisiä. Oikeastaan vain halusin kirjoittaa, että ei se kaltoinkohtelu vie minnekään ihmisarvoasi. Olet luultavasti hyvä tyyppi ja osaat puhua, niillä pärjäät tässä elämässä. Olen lisäksi hyvin pahoillani, että joudut tuntemaan tuollaista tuskaa. Kyllä se helpottaa, älä huoli. Elämä onneksi tarjoaa niitä mukaviakin hetkiä, ala odottamaan niitä. Tuo on hyvä, kun osaat kertoa noin tarkasti kokemuksistasi ja tunteistasi. Se auttaa sua ja auttoi myös minua, sillä se hälventää yksinäisyyttä näiden asioiden keskellä. Ei olla ainoita, ei todellakaan. Valoa elämääs toivotan ja paljon mielenkiintoisia tapahtumia ja tekemisiä. 

Voisi kuvotella, että aloitus olisi omani. Ihmiset eivät muutu. Ne lapsuuden kusipäät, sisarukset, vanhemmat eivät pyydä anteeksi tai he yhä haluavat hallita sinua.

He syyttävät ennemmin sinua.