Lapsuudentraumat. Mitä on oikeus?

up

Välit katki näihin ihmisiin ja asioiden läpi käyminen itseksesi tai ammsttiavun kanssa. Tapahtumien hyväksyminen ja sitten yritä päästä elämässä eteen päin. Muuta ei voi. 

Tekemällä itseä ehjäksi, siltä osin kuin se on mahdollista. Välittämällä itsestä. Ehkä on joku positiivinen ihminen maapallolla tai kannustavia videoita, kirjoja. Muuta pientä tekemistä, muuta ajattelua. Etsimällä syitä miksi muiden käytös oli pahaa ja se on heidän vastuulla, ei sun.

Kiitos, hyviä pohdintoja. Näitä olen tehnyt, ja muilta osin tunnen olevani aika lailla toipunut, mutta tämä asia kalvaa. Oikeus. Miksi minun hätäni ei kiinnostanut ketään, ja miksei se johtanut kenenkään kohdalla negatiivisiin seuraamuksiin? Miksi minun piti kantaa muiden silmissä häpeää, kun en tiennyt nuorempana miten olla sosiaalisissa tilanteissa, tai ei ollut tietoa vaatteista tai terveellisestä ruoasta, vaikka oikeasti se oli perheen vastuulla opettaa? Miksi kukaan ei arvostele heitä? Miksi kukaan ei edes tiedä mitä he tekivät? Ja miksi niin monella ihmisellä on sama tilanne?

Minua auttaa usko Jumalaan ja Jeesukseen. Tieto siitä, että kerran tulee viimeinen tuomio, jossa Jumala/Jeesus tuomitsee kaikki. Kaikkinäkevä Jumala, joka on nähnyt, miten minua/sinua lapsena kohdeltiin. Kukaan ei selitä viimeisellä tuomiolla mitään. Kukaan ei puolustaudu. Kaikki tyytyvät tuomioonsa, joka on oikea. Kaikkivaltias Jumala tuomitsee oikein. 

Vierailija kirjoitti:

Minua auttaa usko Jumalaan ja Jeesukseen. Tieto siitä, että kerran tulee viimeinen tuomio, jossa Jumala/Jeesus tuomitsee kaikki. Kaikkinäkevä Jumala, joka on nähnyt, miten minua/sinua lapsena kohdeltiin. Kukaan ei selitä viimeisellä tuomiolla mitään. Kukaan ei puolustaudu. Kaikki tyytyvät tuomioonsa, joka on oikea. Kaikkivaltias Jumala tuomitsee oikein. 

Missä oli jumala, kun minua kaltoinkohdeltiin? Taisi hänkin hylätä kaikkien muiden tavoin.

Minua vie eteenpäin tieto siitä, että olen onnistunut elämässäni. Kiva koti, hyvä mies, tasapainoiset lapset ja työ. Perheen kanssa teemme asioita, joista lapsuudenkodissa ei voinut edes haaveilla. Harmittaa toisinaan kun ei ole sukua jota kutsua perhejuhliin ja lapset tätä toisinaan ihmettelevät, mutta isompina he varmaankin ymmärtävät. En myöskään enää anna kenenkään kohdella itseäni kynnysmattona. Mutta joo olisihan se puhdistavaa jos lapsuuden perhe kohtaisi tekemänsä asiat ja näkisivät tekojensa seuraukset. Mutta olen kaunaa arvokkaampi ja elän omaa elämääni parhaalla mahdollisella tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, hyviä pohdintoja. Näitä olen tehnyt, ja muilta osin tunnen olevani aika lailla toipunut, mutta tämä asia kalvaa. Oikeus. Miksi minun hätäni ei kiinnostanut ketään, ja miksei se johtanut kenenkään kohdalla negatiivisiin seuraamuksiin? Miksi minun piti kantaa muiden silmissä häpeää, kun en tiennyt nuorempana miten olla sosiaalisissa tilanteissa, tai ei ollut tietoa vaatteista tai terveellisestä ruoasta, vaikka oikeasti se oli perheen vastuulla opettaa? Miksi kukaan ei arvostele heitä? Miksi kukaan ei edes tiedä mitä he tekivät? Ja miksi niin monella ihmisellä on sama tilanne?

Ei tuollaisiin "miksi" -kysymyksiin ole mitään vastausta, kuten itsekin tiedät. Sulle sattui alkuelämässä huonot kortit. Voit jatkaa niiden korttejen selailua ja niillä pelailua loppuelämäsi, tai pistää ne kortit pois ja aloittaa sellaisen pelin, mitä itse haluat pelata. Menneisyyden vatvominen on hyödytöntä, tiedät sen. Päästä irti ja ala elää.

Ensikodit mainostavat itseään paikkoina, jonne voi mennä vauvan kanssa jos taustalla tuollaista. 

OTA VASTUU NYT JO ITSESTÄSI.

Elämä on mitä se on, turha uhriutua ja syytellä omista kokemuksista ketään. Näin se vain valitettavasti on.

Monet suvut on täysin sairaita ja hyväosaisissakin suvuissa voi kulkea käsitys arvokkaasta ja ei- arvokkaasta ihmisestä. Usein ennen se kovin ja ahkerin työntekijä oli se arvokkain. 

Sitten nämä supernarsistit päättää ketä haukutaan ja kiusataan. >Heikoin on aina tikun nokassa!

Joskus taas isä ja äiti ovat jakaneet lapset mielitettyihinsä ja sieltä(kin) kumpuaa se sisarkateus ja suprrnarsistin ylivoima. 

Ihan vaan tekemällä rauhan itsensä kanssa ja olemalla itselleen armollinen.

Itseäni helpotti myös paljon se kun lopulta tajusin, ettei lapsuuteni/nuoruuteni asioista käydä koskaan mitään "loppukeskustelua" vanhempieni. He eivät halua nähdä totuutta, vaan pitävät kynsin hampain kiinni itsellee luomista illuusioistaan. Vain minä olin se hölmö, joka luuli että voisimme keskustella asiat järkevästi läpi nyt kun minä ja sisarukseni olemme myös aikuisia. Odotin ehkä jotain anteeksipyyntöä. Näin ei kuitenkaan tule koskaan tapahtumaan ja sen ymmärtäminen on auttanut suhtautumaa vanhempiinikin neturaalimmin.

Kuulostaa ehkä ylimieliseltä, mutta olen tajunnut olevani henkisesti vanhempiani korkeammalla tasolla. Heidän kapasiteettinsa ei riitä tälle tasolle nousemiseen ja minun kapasiteettini taas estää laskeutumasta heidän tasolleen. Tämän ymmärtämisen myötä osasin luopua lopuistakin odotuksistani heitä kohtaan ja pystyn tuntemaan jopa lempeyttä heitä kohtaan.

Minäkin mietin pitkään sitä, että miksi minulle tehtiin pahaa lapsuudessani, miksi minusta ei välitetty eikä huolehdittu. Turhaahan se miettiminen oli, mutta toisaalta sekin vaihe piti käydä läpi.

Nyt ajattelen, että se oli kurjaa sattumaa. Vanhempieni persoonallisuushäiriöt eivät ole minun vastuullani, en voinut niille mitään lapsena ja se oli viheliäinen tilanne, mutta mitään en olisi voinut asialle tehdä. Enkä voi vieläkään.

Omassa elämässäni voin asioille tehdä paljonkin. Tärkeintä on ehkä ollut irrottautuminen lapsuuden perheestä. Lapsena oli pakko kestää vanhempien edesottamuksia, aikuisena ei ole mitään tuollaista pakkoa.

Aika parantaa.

Ja kyllä se on tuomio, kovakin sellainen kun oma lapsi pistää välit poikki ja vie mukanaan myös mahdollisuuden olla isovanhempi. Eivät nämä ihmiset sitä ulospäin näytä, mutta sattuu varmasti kun siellä hienossa työpaikassa muista tulee mummeja ja ukkeja. Tietää, että itsekin periaatteessa on, muttei kuitenkaan ole. Kun tajuaa vanhenevansa yksin kuolemaan asti. Vaikkei tunteita olisikaan (moni lapsensa kaltoinkohtelija on tunnevammainen), on ainakin näyttämisen ja kulissien pitämisen tarve. Kyllä kulissitkin kaatuvat, ihmiset eivät usko valheita mitä kaltoinkohtelija lapsistaan sepittää. Kaltoinkohtelija on toisten silmissä raukka, josta puhutaan selän takana paljon pahaa. Heidän rangaistuksensa on käytännössä elinkautinen kun tarkemmin miettii.

Kannattaa muistaa, että traumat ovat usein ylisukupolvisia ja se vanhempi ei ole itsekään saanut se kummoisempia eväitä vanhemmuuteen omassa lapsuudessaan. Ketju kannattaa katkaista ja hoitaa itsensä kuntoon, että pystyy olemaan hyvä vanhempi omille lapsilleen.

Vierailija kirjoitti:

OTA VASTUU NYT JO ITSESTÄSI.

Elämä on mitä se on, turha uhriutua ja syytellä omista kokemuksista ketään. Näin se vain valitettavasti on.

En nyt oikein tajua, mitä yrität sanoa? Ap:n pitää ottaa vastuu siitä, että hänen perheensä kohteli häntä huonosti?

Itse jouduin isäpuoleni ahdistelemaksi, eikä hänelle koitunut asiasta mitään seuraamuksia. Pistin aikuisena välit poikki häneen ja äitiini, ja siellä suku kahvittelee heidän kanssaan, vaikka tietävät, mitä tapahtui.

Olisin todella halunnut saada isäpuolelleni tuomion tapahtuneesta, mutta valitettavasti rikos ehti vanhentua ennen kuin minulla oli voimia lähteä käsittelemään asiaa.

Jäin tapahtumien takia lapsettomaksi ja patisuhteettomaksi, enkä voi toisen kirjoittajan tavoin todeta aikuisen elämäni olleen hyvää.

Nyt vasta 40+-ikäisenä on syntynyt jonkinlainen rauha, ja pystyy näkemään hyviä asioita elämässään. Olennainen osa siinä on ollut, että riittävän moni on vahvistanut kokemukseni siitä, että minua on todella kohdeltu kamalasti ja että mikään siitä _ei ollut minun syytäni_ .

Syyllisyys ja vastuu pahoista teoista on aina jonkun kannettava, ja jos tekijä ei sitä ota, uhri usein sen tekee. Minusta on karmeaa, että joku vielä kehottaa siihen, joten toivon, että ymmärsin viestisi väärin.

Se toki on totta, että nykyisyydessä kaikilla on vastuu omien tunteidensa ja kokemustensa käsittelystä. Omaani on tosiaan helpottanut merkittävästi se, etten ole enää suostunut kantamaan häpeää muiden tekemisistä. He toimivat väärin, en minä. Ja sama koskee ap:ta.

Oikeudenmukaisuutta tässä maailmassa ei ole, mutta kun itse tietää ja tuntee omat totuutensa, se vapauttaa muiden miellyttämisestä ja puolustamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, hyviä pohdintoja. Näitä olen tehnyt, ja muilta osin tunnen olevani aika lailla toipunut, mutta tämä asia kalvaa. Oikeus. Miksi minun hätäni ei kiinnostanut ketään, ja miksei se johtanut kenenkään kohdalla negatiivisiin seuraamuksiin? Miksi minun piti kantaa muiden silmissä häpeää, kun en tiennyt nuorempana miten olla sosiaalisissa tilanteissa, tai ei ollut tietoa vaatteista tai terveellisestä ruoasta, vaikka oikeasti se oli perheen vastuulla opettaa? Miksi kukaan ei arvostele heitä? Miksi kukaan ei edes tiedä mitä he tekivät? Ja miksi niin monella ihmisellä on sama tilanne?

Elämän luonne on tietty epäoikeudenmukaisuus. Mulla on samaa taustaa ja olen ollut hyvinkin katkera nuorena. Onnekseni olen myös hakenut ja saanut apua. Eli tuo autetuksi ja kuulluksi tulemisen kokemus on ollut yksi iso osa toipumista.

Lyhyesti sanoisin että myös aika ja eteenpäin eläminen,johonkin tarttuminen korjaa haavoja. Kaikki mistä pystyy olemaan kiitollinen. On helppo löytää ainakin itse sellaista mikä olisi voinut olla vielä huonommin. Eli johonkin rajaan annan anteeksi tai armoa tekijöille. Jotakin en edes yritä. Koetan myös itse purkaa välinpitämättömyyden perintöä mm tänne kirjoittelemalla.

Omaan lapsuuteeni kuului paljon kuvailemasi kaltaisia teemoja. Kahdella sisaruksellani on ollut vaikeuksia hyväksyä että omatkin vanhemmat ovat olleet omien olosuhteidensa uhreja ja epätäydellisiä ihmisiä jotka ovat pelanneet korteilla jotka heille annettiin. He vielä keski-ikäisinä kantavat kaunaa ja syyttelevät lapsuudenaikaisia kokemuksia nykytilanteestaan. 

Olen itsekin valinnut vetää rajat tietyille ihmisille ja vähentänyt yhteydenpitoa. En kuitenkaan tuhlaa energiaa menneisiin ja niiden kaiveluun sillä se ei muuta mitään. Ainoa mihin voin keskittyä on se millainen ihminen olen itse ja miten rakennan itselleni turvallisen ja mieluisan elämän ja tulevaisuuden. On tärkeää käsitellä menneisyyden traumat ja yrittää tehdä paremmin omien lasten kanssa mutta mielestäni uhrin asemaan jumittautuminen on tietynlaista epäkypsyyttä ja vastuunoton välttelyä. 

Vierailija kirjoitti:

Aika parantaa.

Ja kyllä se on tuomio, kovakin sellainen kun oma lapsi pistää välit poikki ja vie mukanaan myös mahdollisuuden olla isovanhempi. Eivät nämä ihmiset sitä ulospäin näytä, mutta sattuu varmasti kun siellä hienossa työpaikassa muista tulee mummeja ja ukkeja. Tietää, että itsekin periaatteessa on, muttei kuitenkaan ole. Kun tajuaa vanhenevansa yksin kuolemaan asti. Vaikkei tunteita olisikaan (moni lapsensa kaltoinkohtelija on tunnevammainen), on ainakin näyttämisen ja kulissien pitämisen tarve. Kyllä kulissitkin kaatuvat, ihmiset eivät usko valheita mitä kaltoinkohtelija lapsistaan sepittää. Kaltoinkohtelija on toisten silmissä raukka, josta puhutaan selän takana paljon pahaa. Heidän rangaistuksensa on käytännössä elinkautinen kun tarkemmin miettii.

Valitettavasti vaan menee niin, että tähän kaltoinkohteluun osallistui koko muu perhe yhdessä eri tavoin ja he ovat edelleen yhteydessä keskenään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eli heillä on normaalilta näyttävät elämät, eivät he saa mitään arvostelua muilta. Lapsenlapsiaan pääsevät näkemään, koska sisarukseni ovat oppineet meidän vanhempien tavoille. Se on se mikä tuntuu niin epäreilulta. Heidän elämänsä näyttää niin normaalilta ulkoapäin. Syntipukki savustettiin pihalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, hyviä pohdintoja. Näitä olen tehnyt, ja muilta osin tunnen olevani aika lailla toipunut, mutta tämä asia kalvaa. Oikeus. Miksi minun hätäni ei kiinnostanut ketään, ja miksei se johtanut kenenkään kohdalla negatiivisiin seuraamuksiin? Miksi minun piti kantaa muiden silmissä häpeää, kun en tiennyt nuorempana miten olla sosiaalisissa tilanteissa, tai ei ollut tietoa vaatteista tai terveellisestä ruoasta, vaikka oikeasti se oli perheen vastuulla opettaa? Miksi kukaan ei arvostele heitä? Miksi kukaan ei edes tiedä mitä he tekivät? Ja miksi niin monella ihmisellä on sama tilanne?

Ei tuollaisiin "miksi" -kysymyksiin ole mitään vastausta, kuten itsekin tiedät. Sulle sattui alkuelämässä huonot kortit. Voit jatkaa niiden korttejen selailua ja niillä pelailua loppuelämäsi, tai pistää ne kortit pois ja aloittaa sellaisen pelin, mitä itse haluat pelata. Menneisyyden vatvominen on

Elän, mutta en pidä "vatvomista" turhana. Mielestäni nämä ovat täysin järkeviä ja hyödyllisiä kysymyksiä, joiden ymmärtämisellä voi olla loppuelämän ja ihmisten ymmärtämisen kannalta iso merkitys. Et varmaan tarkoittanut tätä loukkaavasti, mutta se tuntuu vähän arvostelulta, ja sille en koe tarvetta tässä asiassa.