Teini asuu isällään, ei jaksa käydä luonani

Vierailija kirjoitti:

Mulla lymyää huoneessaan 17v teini joka ei ole kuukausiin nähnyt isäänsä koska ei jaksa nähdä. Sitä ei myllerrä mikään. On vain laiska ja mieluiten pelaa ja nyhjää kotona. Silloin kun muutti luokseni oli yhtä raivoa että muuttaa isälleen takaisin kun äiti on tyhmä, kieltää ja vaatii. Ja tuollaisia nuo on. Älä tee asioista mitään sen suurempaa kuin ne on. Sen sijaan nauti vapaa-ajastasi ja keksi muuta tekemistä kuin lapsen kautta eläminen. 

Jos sillä ei ole kavereitakaan niin siitä on tulossa syrjäytynyt ikineitsyt mies. 

Vierailija kirjoitti:

Onko se teinin vai isän vika?

Se on kaikkien vika, jos teinin annetaan muuttua lapamadoksi. Ei tällainen touhu ole ok, että teinin ei tarvitse vanhempia edes tavata. 

Teineille on ihan omat syynsä siihen, jos eivät halua tavata etävanhempaansa, ja niitä täytyy kunnioittaa.

Pitää muistaa se fakta, että lapset ovat aina lojaaleja vanhempiaan kohtaan, eivätkä siksi san o suoraan, mitä ajattelevat ja tuntevat. Eivät näin halua pahoittaa vanhempansa mieltä.

Kun aikuistuvat, silloin on rohkeutta ottaa asiat puheiksi.

Emme me kaikki vanhemmat ole Jumalasta seuraavia, vaikka moni luulee niin.

Moni vanhempi on tehnyt rankkoja asioita silloin kun teinit ovat olleet lapsia.

Ja he kyllä muistavat ne.

Kun kohtelee nuorta aina arvostavasti, kunniottavasti ja muistaen olla se vahva vanhempi, joka asettaa myös rajat, niin syntyy se luottamus ja turvallisuuden tunne.

Teinin kanssa vanhempi ei koskaan saa olla se mukava kaveri, vaan aina vanhempi.

Vanhemman pitää pystyä myös myöntämään ne omat pahat mokansa. Muuten ei synny luottamusduhdetta.

Ja on ihan normaalia tuo, että teinit löhöövät huoneissaan ja pelaavat. Ja mikään muu ei huvita kuin hauskanpito.

Kyllä he sieltä vielä aikuistuvat ja järkevöityvät.

On se surullista, vaikka olisi vain vaihekin. Mun luonani asuva lapsi päätti seiskaluokkalaisena, ettei mene isälle. Mitään ihan erityistä syytä ei löytynyt. Koki, ettei isä välitä hänestä eikä ole koskaan aidosti rakastanut. Mun näkökulmasta tällaista ei ollut, vaan isä on kyllä aina välittänyt pojastaan. Ei ehkä ole ilmaissut sanoin välittämistään, mutta teoin kyllä. Hankkinut pojalle mieleisiä juttuja ja tarjonnut mieleistä tekemistä. Kaikki temput, kannustamiset, palkitsemiset ja keskustelut koitettiin, puolipakottamistakin, mutta yläaste meni tosi satunnaisin tapaamisin. Nyt täysi-ikäisenä jatkan samaa kannustamista, poika poikkeaa kyllä isällään, mutta yöksi ei suostu jäämään saatikka mihinkään isän ehdottamaan reissuun lähtemään. Vierestä olen joutunut todistamaan miten etäällä toisistaan ovat ja joutunut myös hyväksymään sen, että omat keinoni vaikuttaa asiaan ovat olleet hyvin rajalliset ja tässä vaiheessa jo loppuun käytetyt. Mielestäni on surullista, jos tunneyhteys lapsen ja vanhemman välillä ei säily, se kun on yksi elämää eniten määrittäviä ihmissuhteita. Näen myös juuri murrosiän ikävaiheena, jolloin ihan erityisesti omia vanhempia tarvitaan aikuiseksi kasvamisen tukena.