Miten kehittäisin 3-vuotiaani motoriikkaa? Onko jokin vialla?

serkkuni pelkäsi pienenä liukumäestä laskua, keinumista, sitä jos nostettiin liian nopealla vauhdilla syliin jne. tätini huolestui asiasta ja asiaa alettiin tutkimaan. kaiken maailman aivosähkökäyrät ja testit otettiin ja lopulta syy selvisi. serkullani on todella huono näkö ja koska maailma olikin vain utuista sumua niin kaikissa nopeissa liikkeissä se vähäkin muotojen hahmotus heikkeni niin paljon että pelotti. samasta syystä myös korkeat paikat (tai noh, korkeat ja korkeat, sohvalle kiipeily, kiipeilytelineet, olkapäillä istuminen jne.) olivat pelottavia koska lapsi ei yksin kertaisesti hehmottanut olevansa kuitenkin turvallisen matalalla.

eli syy voi olla noinkin pieni. kun serkkuni sai lasit niin jo alkoi kiipeily ja leikki :)

itse suosittelisin liikuntaleikkikoulua. Lue lisää nuori suomen sivuilta.

No nyt puolitoista vuotta myöhemmin meno on ihan toinen.

Ikä kypsyttää, isompien poikien esimerkki innostaa ja oma mielenkiinto on herännyt.



Älä stressaa. Voisiko isä hienovaraisesti johdatella tai joku isompi poika (serkku, naapuri) . 3v4kk iässä aloitimme liikkarin (liikuntaleikkikoulun) ja se on innostanut poikaa selvästi.



Ja tietenkin se oma esimerkkikin on varmasti tärkeä. Tehkää yhdessä sitä mikä sopii sinullekin. Uimahalliin?



Kaikenkaikkiaan sanoisin, että kyllä tuo varmasti vielä ehtii ja ehtii vielä ottaa muut " kiinni" - vaikkei nyt muut 3-vuotiaat vielä kovin kauaas karkuun pääse.



Luonne ja temperamentti vaikuttavat myös. Esikoisemme on jo jonkin aikaa ilmoittanut alkavansa isona kukkakaupan myyjäksi, ja pikkuveli (3) taas ilmoittaa pelaavansa jääkiekkoa ja jalkapalloa, joten siltä pohjalta ponnistetaan :))



Kuopus oppi kävelemään 1v11kk iässä ja neurologi tätä hitautta tutkiessaan arveli ettei pojasta välttämättä tule suurta atleettia mutta veikkaanpa kuopuksen into ja halu jyräävät neurologin ennusteet. Kuopus on selvästi kiinnostuneempi palloista ja maikoista kuin isoveljensä. Esikoinen on tänä talvena hiihtänyt todella hienosti.

Eilen kävimme Stadiumissa (jossa kauppaa kiertää siniseksi maalattu juoksurata). Esikoinen juoksi radan ympäri 8 kertaa. Että kyllä se innostus sieltä tulee...

Mun täytyy nyt sanoa, että olen varmaan hieman tyhmä, nimittäin en ole edes päästänyt pieneen mieleeni, että jotain olisi omassa pojassani vialla, vaikka täyttää toukokuussa jo 4v ja on ihan samanlainen kuin kuvailit oman poikasi olevan....



Mielestäni kyllä kyse ei ole lainkaan motoriikasta, vaan temperamenttiin liittyvistä ominaisuuksista. Herkkyys, ujous/tietynlainen arkuus tms. Meilläkin poika on taitava käsistään ja korjailee ja remontoi jos vaikka mitä. Rakentelee mitä taitavimpia hökötyksiä ja mielikuvitus on mahtava. Miksi ihmeessä kaikkien pitäisi juosta pää kolmantena jalkana ja KIIPEILLÄ, sitä en oikein ymmärtänyt...? Osaahan poikasi kiipeillä, jos kiipeilee sohville tai sänkyihin tms, siis jos ymmärsin oikein niin kyse oli siitä ettei halua jossain puistossa kiivetä minnekään härveleihin? Ei meidänkään poika halua. Lisäksi ei välttämättä halua ollenkaan leikkiä puistossa, jos siellä on paljon muita lapsia, juuri niitä jotka oikein riehuu ja kiipeilee, oma poika mieluummin väistää alta pois ja pyytää kotipihaan lähtöä :-)



Isänsä kanssa kyllä poika tykkää " painia" ja on kovinkin rajut ja poikamaiset leikit, leikitään ritaria ja taistellaan, miekkaillaan yms, mutta jos joku esim. samanikäinen poika tulee " painimaan" tai ehdottaa riehakasta leikkiä, oma poikani sanoo että ei kiitos, tai että en halua ja tulee minun luokseni.... en ole kyllä tosiaankaan osannut millään muotoa ajatella että olisi epänormaalia tai että häntä pitäisi jotenkin kasvattaa/kehittää tuohon riehumiseen ja kiipeilyyn yms kun ei ole hänen luonteelleen ollenkaan sopivaa.

Meidän dyspraktikolla on ollut just noita ongelmia. Vaikeus keksiä toimintaa leikkikentällä ja kovaa vastustusta, epävarmuutta kiipeämisessä, tasapainovaikeutta jne. Koska asia sinua huolettaa lue kirja: Tahatonta tohellusta - sensorisen integraarion häiriö lapsen arkielämässä. Kirjoittanut Carol Stock Kranowitz, PS -kustannus, opetus 2000 -sarja. Vaikka lapsellasi ei si- häiriötä olisikaan, kirjassa on hyviä vinkkejä tasapaino ym vaikeuksiin.

Muiden ongelmia siis millään muotoa vähättelemättä! Mutta kyllä minusta kuulostaa enemmän temperamentti" ongelmalta" ...



Minulla on kolme poikaa: 11v, 8v ja 4v ja kullakin heistä on omat alueensa, joissa ovat hyviä tai asiat, joista nauttivat enemmän kuin toiset. Lisäksi keskimmäisellä voisi ajatella olevan jotain neurologistakin vikaa, sillä hän ei koskaan ole oikein tykännyt pyörällä ajamisesta ja inhoaa syvästi kaikkea kovavauhtista toimintaa - jopa Linnanmäellä. (INOHSI pienenä kovaa keinumista - pikkuvauhdit olivat ok.) Okei, joskus nolo juttu jo 8veelle, mutta sellainen hän nyt vain on. Sosiaalinen ja pidetty, hyvä kaveri, pallosilmää löytyy (sähly ja futis kovat sanat) ja esim. uimisesta tykkää ym. Kaikki ei vain tykkää kaikesta! Jos asia huolettaa vielä parin vuoden kuluttua, eskarin ja koulunaloituksen lähestyessä, yrittäkää sitten etsiä joku (urheilu)laji, josta poika tosissaan pitää - olkoon vaikka uinti - niin voipi sitten sanoa kavereille, että ei oikein tykkää fillaroida (tms) kun on enempi janisievismiehiä... ;o)



terkuin nimim. " Yksilöllisyys kunniaan!" ;o))

äideillä joku vika?? Vaikka lapsi olisi erilainen kuin muut, tuntuu, että nykyään halutaan kaikkeen diagnoosi. Minun poikani on sinun poikasi vastakohta. Sukulaiset epäilevät ADHD:ta... Itse ehkä ennemmin laittaisin lapsien erot temperamentin piikkiin: kuten opettaja-ystäväni tämän niin hyvin kiteytti:



ADHD-lapset olivat ennen mahdottomia kakaroita.

Aremmat nynnyjä :)



En siis usko, että lapsessasi on mitään vikaa, on vain eriluonteinen, rauhallinen.

...ihan siltä taustalta, että en esimerkiksi halua oman lapseni kokevan samoja nöyryytyksiä koululiikunnassa sitten aikanaan kuin itse jouduin kokemaan (minulla ainakin muutamia tosi ikäviä muistoja, vaikka toki itsellänikin oli vahvat alueeni ja sitten niitä heikompia. Ne tosi heikot ovat jääneet unohtumattomasti mieleen. Totisesti toivon, että koululiikunta on noista ajoista muuttunut perinpohjaisesti - ja niin kai on tapahtunutkin?).



Anyway, siksi minäkin haluaisin, että omat lapseni oppisivat perusliikuntataidot jo hyvissä ajoin. En tietenkään yritä heitä väkisin opettaa tai pakottaa mihinkään mitä eivät osaa tai halua (toinen vielä ihan vauva), mutta toivoisin niin kovin että hallitsisivat esim. kiipeilyt ja hyppelyt edes auttavasti jo nyt lapsudessa. Ja että hienovaraisella ohjaamisella ja rohkaisemisella lapsi tosiaan löytäisi itse omat liikunnalliset voimavaransa ja innostuisi asiasta.

Totta on tietenkin se, että jos lapsi ei innostu eikä kiinnostu, niin eipä siinä kai paljon ole tehtävissä? Pakottaa ei tietenkään saa.



Meillä ehkä eri tilanne kuin ap:llä siinä mielessä, että oma esikoiseni tuntuu kohtalaisen kiinnostuneelta liikunnasta ja on ollut motorisesti melko varhain kehittyvää sorttia.



Kerrassaan mielenkiintoinen aihe, lisää keskustelua! Olisiko esim. liikunnanopettajilla kommentteja/neuvoja antaa? Lasten liikunnallisuudesta tai taitojen ja innostuksen puutteesta kun niin paljon puhutaan?





t. kuonokas

Hei,



eikös alle kouluikäisille lapsille järjestetä monissa paikoissa temppujumppaa, joka kehittää monipuolisesti motorisia kykyjä...? Tosin omakohtaisia kokemuksia ei ole, enkä tiedä, miten vähän kömpelömpi lapsi tuollaisessa viihtyy (vaikka juuri silloin liikunnallisten taitojen opettelusta olisi paljon hyötyä). Jos olet kovasti huolissasi, niin voithan kysyä myös neuvolasta lähetettä fysioterapeutille.



Ja noista diagnooseista vielä... Oma äitini on sitä mieltä, että minua olisi hyödyttänyt jonkinlainen diagnoosi karkeamotorisen kömpelyyden takia, koska minua verrattiin normaaleihin lapsiin ja pidettiin heihin verrattuna todella huonona (ja sanottiin se ääneen!), kun taas liikuntaongelmaiseksi olisin ollut ihan ketterä. Tosin olettaisin, että myös liikunnanopettajien kyvyt tunnistaa erityislapsia ja pedagogiset taidot ovat sittemmin kehittyneet...

Jos lapsi ei halua yksin laskea esim. pulkkamäessä, niin miten tykkäisikö yhdessä vanhemman kanssa? Samoin liukumäestä voi laskea yhdessä sylikkäin. Kiipeillä voi yhdessä jne. Vanhemman kanssa voi leikkiä hippaa tai ottaa leikkimielisiä juoksukisoja (joissa lapsi pääsee usein voittamaan). Sisällä voi harrastaa vanhemman päällä kiipeilyä tai tasapainoilutemppuja vanhemman kanssa. Uiminen voisi olla hyvä keino opetella motorisia taitoja. Eli oma esimerkki vanhemman osallistumisesta ja mukava yhdessäolon korostaminen olisi ne keinot millä mentäisiin eteenpäin. Jos vanhempi ei näytä itse nauttivan näistä liikunnallisista asioista, niin vaikeampi on lapsenkin löytää se ilo liikkumiseen, varsinkin jossei hirveästi tykkää toisten lasten riehumisesta ja seurasta.



Ymmärrän toisaalta pienen huolen jos näkee ettei lapsi ole oikein kiinnostunut mistään fyysisestä liikkumisesta. Eri asia on mielestäni tuo jos lapsi vaan arastelee niitä toisten seurassa, kuin että jos ei ole kiinnostunut tekemään edes omassa rauhassaan ja ei kotonakaan pahemmin tee mitään liikunnallista.



Meillä voisi sanoa että hyvin liikuvainen esikoinen ei ole koskaan oikein tykännyt keinumisesta ja nyt koululaisena ymmärrän sen hyvin, hänelle tulee pidemmästä keinumisesta paha olo, kuten kaikesta pyörivästä. Eli tälläinenkin on mahdollista. Kakkonen meillä sitten tykkää kaikesta pyörivästä (huvipuistolaitteet ovat in) ja keinumisesta ja motorisesti onkin ok, jopa ihmeen taitava siihen nähden ettei ole kovin liikunnallisesti kiinnostunut liikkumaan ilman ehdotusta/kannustusta. Fyysiset ominaisuudet ja luonne tuntuvat olevan erilaisia ja heille tepsii yleensä erilaiset keinot tuon liikkumisen suhteen. Esikoisella yritetään rajoittaa jos menee liiallisuuksiin liikkuminen (siis ikiliikkuja aamusta iltaan) ja kakkosen kanssa sitten kannustetaan lähinnä yhdessä tekemisellä (muuten lukisi ja piirtelisi ja tekisi muuta rauhallista).

ja senkin, että etenkin ne, joilla traumoja vaikkapa koulun liikuntatunneista, toivovat tyysten toisenlaisia kokemuksia omille lapsilleen. Itsellänikin on vain ja ainoastaan huonoja muistoja koulun liikuntatunneista... :-(( Ja silti - tai ehkäpä osittain juuri siksi - minusta tuntuu niin tärkeältä, että lapsi tuntee itsensä hyväksytyksi (tässäkin asiassa) edes kotona... Siksi yritin korostaa, että kaikki eivät osaa tai halua osata hyppiä korkealle tai kiipeillä. Samainen aiemmin mainitsemani keskimmäiseni joutui mm. OPETTAJAN silmätikuksi ensimmäisellä luokalla, kun kuulemma itkua väänsi puolapuilla. Huomautin perhevartissa, että XX ei ole KOSKAAN tykännyt korkeista paikoista, kiipeilystä eikä kovista vauhdeistam - tulee valitettavasti äitiinsä (jolla korkean paikan kammo pahenee vuosi vuodelta... :-( Kohta ei enää ikkunanpesu onnistu ilman apua.).



Joten en oikein ymmärrä sitäkään, että kaikkien pitää opetella ne samat hypyt ja kiipeämiset. Muisteltiin ennen joulua siskoni ja ystäväni kanssa koulun liikuntatunteja, ja kaikki muistimme, miten inhosimme (ja pelkäsimme...) esim. nk. joulumatkustusta, jossa piti hyppiä telineiden yli jne. Esikoiseni rakastaa sitä yli kaiken - enkä ole todellakaan näyttänyt hänelle esimerkkiä...!! Liikunta on toki tärkeää ja esimerkin voima niinikään, mutta kyllä se on niinkin, että ihan kaikissa asioissa tätä nykyä - ja etenkin liikunta-, terveys- ja ruokailuasioissa - kaikkien pitäisi olla aivan äärimmäisen tasapäisiä. Hyvänen aika, ihmiset ovat yksilöitä ja voi tosiaan olla, että matkapahoinvointi tai korkean paikan kammo tai kovien vahtien inho ovat kliinisesti ajatellen neurologisia häiriöitä; itse en vain suostu sitä allekirjoittamaan, sillä olen vakaasti sitä mieltä, ettei kaikista tarvitse tulla hävittäjälentäjiä.



Tässä asiassa vaikuttavat ikävä kyllä vielä kovin paljon sukupuoliroolitkin. Edellä kertomani esimerkki lapseni liikuntatuntikokemuksista olisivat ehkä jääneet vähemmälle huomiolle, jos hän olisi ollut tyttö. On niin kovin epämiehekästä pelätä vauhtia ja korkeita paikkoja, saati sitten itkuun asti... Enkä oikein suostu uskomaan, että lapsen toleranssi olisi kovin paljon kasvanut, jos olisin vain antanut keinussa kovempia vauhteja pienenä, anelusta huolimatta!



Nojoo, kärjistykset sikseen, mutta edelleen peräänkuulutan yksilöllisyyden kunnioittamista. Emme ole samanlaisia ja mieltymyksiä on moneksi. Se ei toki silti tarkoita sitä, että lapset voisivat (tai haluaisivatkaan!) jäädä sohvaperunoiksi. Mutta omia taipumuksia ja mieltymyksiä voi opetella itsekin kuulostelemaan ja puuhastella sen mukaan. Minusta ap:n poika tuntuu kuitenkin ihan taidokkaalta (oma keskimmäiseni esim. ei oppinut ajamaan pyörälläkään ennen kuin paljon isompana - joskaan ei halunnut kyllä yrittääkään...), joten aika vaikea on uskoa, että mitään " vikaa" lapsessa olisi. En sitäkään mahdollisuutta tietenekään vähättele, mutta kannattaa pitää mielessä, että monilahjakkuudet ovat oikeasti harvassa ja se, mitä yksi taitaa hyvin ei välttämättä ole ollenkaan toisen juttu.

Meillä esikoinen on ollut ihan samanlainen. Ja hänen kohdallaan kaikki tuo liikkumisen varovaisuus on ollut ihan luonteesta kiinni. Siitäkin huolimatta tietyt taidot pitäisi hallita tietyn ikäisinä ja me kävimmekin 4-vuotiaana tytön kanssa toimintaterapeutin arviossa. Sillä hän eli 3v6kk iässä seisonut yhdellä jalalla, ei kiipeillyt ja juoksu oli tosi hidasta. Lähetteen pyysin itse ja sinä aikana kun sitten odottelimme aikaa toimintaterapeutille, tyttö kehittyikin ikätasolleen, hipoen kylläkin...



Meidän tyttö on mielellään mennyt harrastuksiin ja 4-vuotiaana aloittikin liikuntaleikkikoulun. Se oli tosi hyvä juttu. Siellä on jokaisella oma vihko ja siellä on joka kerraksi yksi kotitehtävä (väritys+ joku helppo liikuntajuttu). Kerran kuukaudessa on lasten ja vanhempien yhteinen tunti, muuten lapset ovat keskenään parin ohjaajan kanssa. Siellä kehitetään ikätasoisesti perusliikuntataitoja: hyppyjä, pyörimistä, juoksua, tasapainoa, vartalonhallintaa yms.



Meidän tyttöön ei ikinä toiminut se, että minä olisin näyttänyt jonkun jutut tai oltaisi yhdessä tehty. Ei suostunut edes kokeilemaan... Liikkarissa teki kaikkea, vaikka joskus hirvittikin, mutta ohjaajat auttoivat alkuun.



Liikuntaleikkikouluun voi mennä jo 3-vuotiaana, joten jos sellainen kuulostaisi teille sopivalta, etsipä joku lähiseura, joka järjestää Liikuntaleikkikoulua.



Nykyään meidän tyttö kiipeilee ja on tänä talvena ollut luistelukoulussakin. Nyt vaihtoi luistelun tanssiin, omasta toiveestaan. Annan tytön harrastaa liikuntaa mielelläni, en kuitenkaan toivoisi hänelle yhtä ikäviä kokemuksia koululiikunnasta kuin itselläni on ollut. Olen ollut minäkin hidas juoksemaan ja varovainen kaikessa liikunnassa... ja koululiikunta ei meidän aikoina kovin kannustavaa ollut. Toivottavasti on muuttunut.

Kuulosti varsin tutulta tuo kuvailusi omasta pojastasi. Meidän poika oli samanlainen viime talvena, oli tuolloin liki 3v. Ihan samat jutut mäenlaskun kanssa, mielummin vaan seisoskeli ja katseli kun muut touhusivat. Kokeiltiin luisteluakin tuolloin, mutta siihen ei ollut pojalla mitään mielenkiintoa. Aika arkaluontoinen poika meillä on ollut muutenkin, joten lopulta tulkitsin tuon sivusta seuraamisen vaan " peloksi" . Lopulta poikakin kertoi että häntä pelotti mäen laskeminen. Tähän talveen tullessa poika onkin ihan toisenlainen ja saanut runsaasti rohkeutta lisää (nyt ikää 3v 8kk). Tänä talvena kiipeillään ties missä, lasketaan yksin pulkalla ja rattikelkalla mäkeä, opittiin luistelemaan parin harjoituskerran jälkeen jne. Yhtään ei enää seisoskella ja seurata vierestä, vaan poika menee päätä pahkaa kaikkeen mukaan. Mitään muutosta ei ole viime talvesta tapahtunut, edelleen ollaan kotona sisarusten kanssa, joten kaitpa se rohkeus on sitten vaan saanut isomman roolin pojan toiminnassa. Joten en usko että sinulla on syytä huoleen. Itse olen aina sanonut omasta pojastamme että hän on vaan niin " hitaasti lämpenevää sorttia" :).

Ensinnäkään en varsinaisesti epäile mitään häiriötä lapsellamme, vaikka sekin on joskus tullut mieleen, kun monet liikunnalliset asiat ovat niin vaikeita ja haastavia. Kuitenkin lapsemme esimerkiksi piirtelee ja askartelee tosi mielellään ja ihan ikäkauden mukaan se varmaan sujuu, joten yleisempi hahmotus ei liene isosti pielessä. Muutenkin pidän poikaamme ihan fiksuna tyyppinä, kielellisesti ja sosiaalisesti on taitavakin.



Syy, miksi liikunnallinen epävarmuus huolettaa minua, on juuri se, mitä moni toikin esiin eli pelko siitä, jääkö poika kaveriporukan ulkopuolelle joskus myöhemmin, jos ns. perusliikuntataidot jäävät tuolle tasolle. Periaatteessa uskon poikamme pystyvän siihen, mihin muutkin ainakin osapuilleen, mutta epävarmuus ja arkuus tekevät sen, ettei halua yrittää, ja kun ei harjoittele, ei kehitykään.



Kävimme aikanaan äiti-lapsijumpassa ja siellä koin todella vaikeaksi sen, etten saanut poikaa osallistumaan yhteisiin asioihin. Nyt en olekaan halunnut viedä häntä mihinkään liikunnallisiin juttuihin, koska pelkään hänen siellä vain ahdistuvan omasta osaamattomuudestaan. Meidän yhteispelistä ei tahdo tulla mitään, kun poika jotenkin haistaa minun ahdistukseni ja huoleni eikä tahdo senkään vertaa yrittää.



Leikkipuistossa poika on kyllä muuten luova, esim. leikkii että joku kiipeilyteline on laiva ja toinen kiipeilyteline on toinen laiva. Eli tekee tavallaan leikkipuistosta oman mielikuvituksensa näyttämön. Muutenkin on mielikuvituksekas kyllä ja leikkii suht hyvin toisten lasten kanssa, mutta heti jos tulee rajumpia leikkejä, hän väistyy syrjemmälle.



Itse olen ollut lapsena aivan samanlainen ja sieltähän suurin ahdistukseni kumpuaakin. Inhosin mm. kiipeilemistä, huvipuistonlaitteita, hiihtämistä, telinevoimistelua, pallopelejä jne. Minulla kyse oli arkuudesta ja siitä, että liikunta ei vain kiinnostanut! Nykyäänkään en ole mikään liikunnallisuuden perikuva, mutta tykkään kyllä omaehtoisesti harrastaa, esim. käydä jumpassa ja uimassa yksin. Pojan kanssa menisin ihan varmasti luistelemaan ja hiihtämään ym. jos häneltä löytyisi kiinnostusta. Samoin pulkkamäkeen olen todellakin yrittänyt rohkaista. Viimeksi tänään sain hänet houkuteltua varmaan 4 kertaa tulemaan mäestä. Hän tuli sieltä jopa yksin, mutta heti kohta lähtee taas muihin touhuihin, kun ei ole kiinnostunut eikä nauti vauhdista.



Kehtaisinkohan pyytää nlasta toimintaterapialähetteen? Haluaisin jonkun ammatti-ihmisen arvion ja vihjeitä siitä, mitä tehdä ja MITEN motivoida poikaa näihin juttuihin.

Kyllä lähetettä toimintaterapeutin arvioon kannattaa pyytää. Mekin saimme sieltä hyviä vinkkejä, mm. sen, että meidän tytöllä vaikutti olevan paremmat edellytykset hiihtoon kuin luisteluun ja niinpä viime talvena tyttö opetteli hiihtämään ja vasta tänä talvena luistelemaan.



Vaikka et ole huolissasi pojasta, eikä minunkaan mielestä kyse ole muusta kuin arkuudesta, niin karkean motoriikan kehitys on ihan yhtä tärkeää kuin hienomotoriikan kehitys (mikä pojallasi on ilmeisesti paremmin hallussa). Monet oppimisvaikeudet ovat yhteydessä juuri karkeamotorisiin taitoihin ja oppimisvaikeuksista kärsivillä lapsilla on monilla kuntoutuksessa mukana liikunta.



Poikasi on kovin pieni vielä, joten hän ehtii ottaa ikätoverinsa kiinni vaikkapa vuodessa, kunhan oikea tapa siihen löytyy.