Toiset menestyvät ja on kuuluisuutta. Minä jännitän yhtä perusduunarin työhaastattelua ja elämää. Miksi olen tällainen?
Olen ylpeä itsestäni jo monella tapaa että miten olen iloinen jo nyt saavuttamastani. On edes jonkinlaista yritteliäisyyttä ollut.
Samalla kuitenkin miltein hävettää, että oikeasti olen vain yksi duunari, joka kunnioittaa ja jännittää monia asioita. Koen niin herkästi kaiken ja elän varmaan potentiaalisesti aika pientä murto-osaa itsestäni.
Sitten on valtavasti, aivan valtavasti ihmisiä, joilla on rahaa, seuraajia, hienoja ammattistatuksia, on elämää.
Ja sitten minä palaan maan pinnalle, ymmärrän, ettei minulla ole mitään mutta silti olen kiitollinen kaikesta mitä minulla on.
Seuraajia ja kuuluisuutta en haluaisi. Rohkeutta ja omavaraisuutta kylläkin, hieman.
En oikein tiedä, että olenko onnistunut vai epäonnistunut mutta toisaalta en tiedä onko sillä edes mitään väliäkään.
Mitä te ajattelette?
Kommentit (4)
Sulla on ajatusvinouma. Ne menestyvät ovat näkyvämmin esillä joka paikassa ja se on inhimillistä että ihminen alkaa vertailemaan itseään heihin. Mutta oikeasti vielä valtavampi ihmismeri on meitä tavallisia taapertajia joilla on eri asteisia haasteita taklattavanaan. Riippuu mihin vertaa tilannettaan. Jos vertaa ylöspäin, takuulla saa mielensä voimaan pahoin. Itse yritän löytää kiitollisuuden aiheita aivan pienen pienistä asioista, olo helpottuu.
Ymmärrän sinua erittäin hyvin. Itselläni on AMK-koulutus eli alempi korkeakoulututkinto kuitenkin, mutta ei mitään hienoa titteliä eikä isoa palkkaa. Töitä on riittänyt. Silti koen, etten ole onnistunut elämässä. Olen kuin orja rattaissa, painan duunia ja maksan veroja. Työpäivän jälkeen en jaksa muuta kuin maata ja kerätä voimia päivään seuraavaan. Vapaapäivinä ja lomilla elän. Näinkö tämän kuuluu mennä? Kadehdin hyvässä asemassa olevia suuripalkkaisia ihmisiä. Hyvänä esimerkkinä Jenni Haukio. Sai juuri uuden kivan työn, jota ei välttämättä edes taloudellisesti tarvitse. Raha tulee rahan luo, on vanha sanonta. Se todellakin pitää paikkansa.
Mm..