Miksi nykyajan ihmiset ahdistuvat kaikesta?

Kyllä ahdistusta on ollut aina, nykyään vaan saa puhua näistäkin asioista ilman, että heti pidetään hulluna. Ei toki vieläkään ihan kaikkien kanssa voi näistä puhua, mutta tarkoitin että nykyään julkisesti näistä asioista on juttua. Kun silloin kun minä olin nuori, ei ollut somea eikä nettiä, enkä ollut koskaan kuullutkaan mistään masennuksesta ja ahdistuksesta. Ihmettelin vain että mikä mua oikein vaivaa ja eristäydyin muista. 

Omat vanhemmatkaan ei osanneet auttaa, eivätkä ymmärtäneet mistä on kyse ja syyllistivät minua, vaikka olisin vain tarvinnut apua. No, nykyään kyllä tunnistetaan ongelmat, mutta apua ei välttämättä saa, paitsi tietenkin rahalla.

Vertailu

Pitäisi ottaa Suomeen enemmän moniosaajia, niin maamme lähtisi uskomattomaan nousuun!

Vierailija kirjoitti:

Miten pari-kolme vuosikymmentä sitten ei ollut tällaista vaikka oli oikea lama, työkkärissä ei ollut kuin muutama työpaikkailmoitus? 600 000 työtöntä.

Ei ollut somea ja sen tuomia negatiivisia puolia.

Kommentti sabotoitiin, lyhyesti: ennenkin oli ahdistuneita nuoria, mm. ysärilaman aikaan, ketään ei kiinnostanut. Silloin ja nykyisin suuruudenhullut velkayrittelijät t a p p o i v a t ja t a p p a a nykyisin itseään, ei ole keneltäkään pois. Lisää toimintaympäristöä EK:lle ja hallitukselle.

Nykyään jokainen "ei" aiheuttaa trauman ja heti ahdistaa jos ei mee asiat kuten itse haluaa, ja aviomieskin on narsisti kun ei saanut uutta vuittonia ostettua.

Jatkuva stressi, epävarmuus tulevaisuudesta ja huoli omasta ja lähipiirin pärjäämisestä, kun kaikki elinkustannukset jatkuvasti nousee ja julkisia palveluita karsitaan ja kiristetään. Lisääntyneet paineet työpaikalla osaamisen, joustavuuden ja tehokkuuden suhteen. Terveyteen liittyvät huolenaiheet, aikaa ei saa paitsi rahalla, joten vaivat jää tutkimatta. 

Olenko tyhmä tai vajaa, kun ei mikään ahdista!? 65 v, mukavalla eläkkeellä, aika terveenä.

Työt olen tehnyt ja ollut hyödyksi yhteiskunnalle.

Suurin muutos lienee se, että ahdistus määritellään nykyään itsenäiseksi mielenterveysongelmaksi. Menneisyydessä ihmiset ajattelivat että ahdistuksen tunne on normaali tila, joka liittyy johonkin ongelmaan elämässä, esim. rahanpuutteeseen, työstressiin, terveyshuoleen, parisuhdeongelmaan.

Menneisyydessä ajateltiin että turha siitä ahdistuksen tunteesta on puhua, vaan riittää että puhuu siitä ongelmasta ja yrittää ratkaista sen.

Internetin tulo sattui samaan aikaan sen kanssa, että mt-ongelmia alettiin diagnosoida herkästi. Netin myötä mt-ongelmista keskusteleminen lisääntyi valtavasti. Somessa keskustellaan paljon mielenterveydestä ja niillekin, jotka eivät halua omalla nimellään jutella, on anonyymit nettifoorumit. Media puolestaan noukkii somesta suosittuja aiheita juttuihinsa. Ja näin kaikkialla puhutaan koko ajan mt-ongelmista.

Median ylläpitämät pelot aiheuttavat paljon ahdistusta ihmisille. Miksi pitää jatkuvasti pelotella sodalla, viruksilla, talous ongelmilla? Nuoret ei ainakaan jaksa ja kestä tätä. Meiltä puuttuu kokonaan maamme henkisten johtajien puheet, lämpö, rakkaus, toivon luominen ja luottamus. Ei mikään ihme, että kansa voi huonosti, kun ei ole arvostettuja esimerkkejä. 

Nyky-yhteiskunta on mukavuusyhteiskunta. Kaikessa pitää ottaa kaikki huomioon eikä mitään epämiellyttävää tarvitse kokea. Kyllähän se sitten ahdistaa jos joutuu tekemään jotain mistä ei pidä.

Vierailija kirjoitti:

Miten pari-kolme vuosikymmentä sitten ei ollut tällaista vaikka oli oikea lama, työkkärissä ei ollut kuin muutama työpaikkailmoitus? 600 000 työtöntä.

Nyt he elävät keskuudessamme, koska avohoito. 

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten, mielisairaaloita oli joka niemessä ja notkossa, useampi jokaisessa kaupungissa ja Suomessa eniten Euroopassa. Itsemurhat yleisiä. Asioista ei puhuttu, vaan masentuneet ja henkisesti sairaat suljettiin mielisairaaloihin, nyt heidän hoidetaan normaalien sairaaloiden yhteydessä. 

Faith kirjoitti:

Suurin muutos lienee se, että ahdistus määritellään nykyään itsenäiseksi mielenterveysongelmaksi. Menneisyydessä ihmiset ajattelivat että ahdistuksen tunne on normaali tila, joka liittyy johonkin ongelmaan elämässä, esim. rahanpuutteeseen, työstressiin, terveyshuoleen, parisuhdeongelmaan.

Menneisyydessä ajateltiin että turha siitä ahdistuksen tunteesta on puhua, vaan riittää että puhuu siitä ongelmasta ja yrittää ratkaista sen.

Internetin tulo sattui samaan aikaan sen kanssa, että mt-ongelmia alettiin diagnosoida herkästi. Netin myötä mt-ongelmista keskusteleminen lisääntyi valtavasti. Somessa keskustellaan paljon mielenterveydestä ja niillekin, jotka eivät halua omalla nimellään jutella, on anonyymit nettifoorumit. Media puolestaan noukkii somesta suosittuja aiheita juttuihinsa. Ja näin kaikkialla puhutaan koko ajan mt-ongelmista.

Sinulla on väärä mielikuva asiasta. Tunteita ei nykymaailmassa luokitella mt-ongelmaksi, vaan jos tietty tunne on pinnalla patologisen suurissa määrin ja haittaa elämää. Eli ahdistus tunteena ei ole diagnoosi, vaan se että arjen normaalit asiat aiheuttavat ahdistusta (vaikka kaupassa käynti), tunne on pitkäkestoinen ja näin haittaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten pari-kolme vuosikymmentä sitten ei ollut tällaista vaikka oli oikea lama, työkkärissä ei ollut kuin muutama työpaikkailmoitus? 600 000 työtöntä.

Mietippä uudestaan. Itsemurhia oli valtavasti. 

Mitta ei nuoret olleet ahdistuneita jo alakoulussa.

Kiitos kuuluu edelliselle hallituksella joka aivopesi lapsia prideellä ja woketuksillaan ja pisti koulut kaikki sekaisin.

Vierailija kirjoitti:

Ennen sotia piti olla reipas, ottaa vastuuta koti- tai maataloustöistä jo lapsena ja turhasta ei saanut itkeä. Sodassa piti jatkaa taistelua, vaikka ihmisiä hajoaa jauhelihaksi ihan vieressä. Sodan jälkeen ei saanut muuta apua kuin määräyksen mennä töihin ja töissä piti tehdä mitä käsketään. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Heidän jälkeen tuli pullamössösukupolvi, joka oppi reippautta ja ryhtiä sodan käyneiltä vanhemmiltaan. Turhasta valittamista ei suvaittu ja pullamössönkin piti kestää kuin mies, vaikka olisi ollut vasta pikkulapsi. 

Sitten tuli milleniaalit, joiden ei tarvinnut tehdä tai kestää enää mitään ja siitä se ahdistus alkoi.

Höpsis. Suomessa sodan jälkeen ja vielä 90-luvulle saakka Suomessa mielisairaaloita oli eniten Euroopassa. Pienissä kaupungissakin useampi, jopa enemmän kuin muihin sairauksien sairaaloita. Hoitoon pääsy kynnys oli alhainen esim. masennykset hoidettiin mielisairaalassa, samoin vastentahtoinen hoito ja kun Suomi liittyi Eu:n tulivat laajemmat ihmisoikeudet ja eu-lainsäädäntö. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten pari-kolme vuosikymmentä sitten ei ollut tällaista vaikka oli oikea lama, työkkärissä ei ollut kuin muutama työpaikkailmoitus? 600 000 työtöntä.

Ei ollut somea ja sen tuomia negatiivisia puolia.

Tämä palstakin oli olemassa 90-luvulla eli  yli 30v sitten. Internet ja some oli jo 80-90-luvulla, mutta yhteys muodostettiin lankapuhelimella. 

Itse epäilen, että siinä missä aina on ollut ahdistusta, murheita, huolia ja masennusta, on ollut myös paljon järkevämpiä palautumiskeinoja. Ennen kun ahdisti, ihmiset näkivät ystävää, kävivät metsässä, lukivat kirjaa, menivät ulos tai katsoivat kevyttä elokuvaa. Nykyään kun ahdistaa, kääriydytään sohvan nurkkaan selaamaan puhelinta, mikä lähinnä vain pahentaa niitä mielen negatiivisia luuppeja. Lisäksi vaikka on hienoa, että negatiivista tunteista puhutaan, niistä puhutaan aina jonkin diagnoosin tai avuntarpeen yhteydessä. Vähemmän kerrotaan, että negatiiviset tunteet ovat _täysin_normaaleja ja jopa ajoittaiset itsemurha-ajatukset varsin tavallisia. Ne kuuluvat ihmisen mieleen ihan samalla tavalla kuin se posi.

Kaikki on nykyään liian hyvin ja helppoa.

Sodistakin on jo liian kauan.

Ei osata enää arvostaa oikein mitään.

Vierailija kirjoitti:

Aina on ollut ahdistuneita ihmisiä. He on lukittu parantolaan ja tehty kamalia kokeita. 

Eikös näitä sanottu hysteerisiksi. Sillä kuitattiin kaikki, ainakin naisilla.

Ihmiset häpeää vähemmän, niin näistä ahdistuksista on alettu puhua. Tai näin mun mielestä, kun vertaan mitä omassa nuoruudessa 80-luvulla viitsi omista angsteista sanoa ja mitä lasteni sukupolvi kertoo. Tunnekasvatusta on vedetty ainakin 20 vuotta päiväkoti-ikäisistä alkaen ja se kantaa hedelmää: puhutaan miltä tuntuu.

Mut on kasvatettu " ilo pintaan vaikka sydän märkänis" periaatteella ja positiivisuutta hokemalla. Ahdistus oli häpeällinen tunne, josta oli paras vaieta.