Tuleeko henkilökohtaisen kriisin myötä aina väistämättä kriisi myös parisuhteeseen? (ov)

No ei kai voi yleistää, mutta meille ei tullut.

Itse koin kauhean kriisin kun lapset oli tehty ja ikää vähän reilu 30v.

Olin varmaan lähellä vetää itseni hirteen niin oli välillä vaikeaa, mutta mieheni tuki minua täysin, eli mukana ymmärtäen ja jaksaen kaikki skitsoiluni.

Meillä kriisini lähensi meitä entisestään, rakkaus ja luottamus vahvistui ja parisuhde piristyi.

Vierailija:

No ei kai voi yleistää, mutta meille ei tullut.

Itse koin kauhean kriisin kun lapset oli tehty ja ikää vähän reilu 30v.

Olin varmaan lähellä vetää itseni hirteen niin oli välillä vaikeaa, mutta mieheni tuki minua täysin, eli mukana ymmärtäen ja jaksaen kaikki skitsoiluni.

Meillä kriisini lähensi meitä entisestään, rakkaus ja luottamus vahvistui ja parisuhde piristyi.

Itse en ainakaan vielä onneksi ole vetämässä itseäni jojoon. Mutta huomaan itsessäni jatkuvaa kyseenalaistamista ja tekemieni päätösten tarkastelua. Olen jopa kysynyt itseltäni, että tässäkö tämä sitten oli. En siis tarkoita sitä että elämäni olisi ohitse, mutta että tätäkö loppuelämäni on. Samalla huomaan etääntyneeni miehestäni, vaikka hän onkin hyvä tyyppi. Tosin yrittäessäni jutella hänelle, kuuluu hyvin pian nukkuvan miehen tasainen hengitys - olen siis juttuineni tappavan tylsä.

se välttämättä sitä ole että olisit tylsä. Miehet ei vaan tajua välttämättä jos naisella on paha olla.

Meilläkin oli noin alussa... sitten päätin että illalla en puhu, enkä varsinkaan sängyssä, koska mies nukahti ennenkuin olin päässyt edes " parhaimpaan kohtaan" .

Sanoin miehelle että nyt kuuntelet mitä mulla on sanottavaa ja siitä se alkoi. Ylämäki siis. Juttelimme varmaan satoja tunteja, mutta se kannatti. Älä lannistu äläkä anna periksi. Voimia.

Taidanpa aloittaa miehen " ravistelun" sillä, että näytän hänelle tämän viestiketjun. Ja jos mies ei tajua, niin sitten hän ei vain yksinkertaisesti tajua. Mutta pidetään lippu ja toivo korkealla ;)

Olen kyseenalaistanut kaikki teini-iän jälkeen tekemäni päätökset (kyllä niissä objektiivisestikin katsottuna on virhepäätöksiä!), soimannut itseäni siitä, etten ole " saanut hommaa kasaan" aikuisiällä, verrannut itseäni muihin (elämäni ei ole mennyt ihan ohjekirjan mukaan), syyttänyt itseäni huonoksi äidiksi, riippakiveksi läheisteni elämässä jne. Eniten kyseenalaistin ala-valintani, joka on kuitenkin opiskeluiden ja muiden ponnistusten puitteissa vaatinut tosi paljon...



Meillä tämä minun henkilökohtainen kriisini osoittautui vain lujittamaan parisuhdetta ja lähentämään minua mieheni kanssa. Yksilöllistä toki on, miten puoliso suhtautuu toisen kriisiin, mutta ainakin oma mieheni koki itsensä vain luottamuksen arvoiseksi, kun avauduin hänelle kaikissa raadollisissa ajatuksissani, uskalsin kertoa ja pyytää apua. Ja koki itsensä tärkeäksi kun sai auttaa minua. Kerta toisensa jälkeen hän kuunteli, etsi postiiivisia puolia asioista, esitti kysymyksiä, joihin vastaamalla pääsin asioiden ytimeen, etsi ratkaisuja tai vain lohdutti sanomalla että " elämällä on tapana järjestyä, me pärjäämme kyllä yhdessä, askel kerrallaan" . Minusta oli ihanaa, että sain olla rikki ja väsynyt ja joku huolehti minusta.



Loputtomasti ei mikään suhde varmaan voi toimia sillä tavalla, mutta hetkellisesti kyllä. Eikös se ole vähän parisuhteessa ideanakin. Toinen kannattelee kun toinen on väsynyt. Kunhan se on tarpeen tullen vastavuoroista. Mitä itse tekisit, jos miehesi väsyisi henkisesti? Tai jos hänellä todettaisiin vaikkapa syöpä? Itse ainakin kuvittelisin yrittäväni tukea missä tahansa elämän aallokossa miestäni, olisin sitten jonkin aikaa se vahvempi, niin kuin mieheni oli minun kriisini aikana. Mielenkiintoista on se, että usein kuulee juuri fyysisten haasteiden kuten sairauksien tai onnettomuuksien lujittaneen niistä selviytynyttä paria, mutta henkiset haasteet usein syövät suhdetta. Minusta se on outoa.



Kehoittaisin sinua avautumaan miehelle ihan kunnolla ja kokonaan kaikista sinua vaivaavista ajatuksista (sopivana hetkenä ajan ja rauhan kanssa) ja ihan suoraan pyytämään hänen tukeaan nyt kun sinulla on vaikeaa. Ehkä henkiset kriisit syövät juuri siksi parisuhdetta, että harva menee samalla tavalla tunnustamaan toiselle henkisiä ongelmiaan, kuin vaikkapa kertoisi että " kuule tutkimustulokset tulivat, ja se on sitten syöpää" . Partnerin voi olla vaikea tunnistaa ongelmaa tai suhtautua siihen oikein, jos kriisi ilmenee vain poikkeuksellisena tai ikävänä käytöksenä, kuten ärtymyksenä, flegmaattisuutena, seksuaalisena haluttomuutena, lyhyenä pinnana, viitsimättömyytenä, negatiivisuutena jne.

Käänny miehesi puoleen ihan avoimena; saatat yllättyä tämän vaikean elämänvaiheen positiivisistakin puolista...

Hienoa, että täällä on vielä keskustelijoita, jotka jaksavat ja osaavat kirjoittaa asiallisesti.

Kyllä hlökohtainen kriisi puhuttaa parisuhteessa ja varmasti tuo ongelmatilanteista. Jos kriisiä läpikäyvä osapuoli kuitenkin tiedostaa, että kriisi on hänen työhönsä, ikäänsä tms. liittyvä, niin sen voi pitää parisuhteesta erillään. Silloin suhteen toinen osapuoli pystyy tukemaan kriisissä eikä kumppanin ongelmia itseensä.