Vaikeaa se on tunnustaa, mutta voin paljon paremmin kun en ole puolisoni kanssa

Eli et ole parisuhdeihminen.

Vierailija kirjoitti:

Eli et ole parisuhdeihminen.

Taikka kumppani vaan on väärä.

Tiedän tunteen. Meillä tilanne ajautui siihen, että nostin asian esille ja keskustelimme läpi. Kävi ilmi, että vaimollanikin oli sama tunne. Keskustelimme pitkään ja koitimme saada syytä selville. Liian vähän parisuhdeaikaa, liian kiireistä lasten ja omien urapolkujen kanssa, liian vähän toisen huomioimista ja liian paljon väsynyttä tiuskimista toiselle.

Meillä keskustelu auttoi. Tajusimme omat virheemme. Nyt vuosia myöhemmin tilanne rauhoittunut ja ymmärrämme toisiamme huomattavasti paremmin. Työtä se toki vaati, mutta löysimme kipinän uudelleen.

Säälin sua alottaja. Meillä mieheni kanssa menee välillä hyvin ja toisinaan joten ja kuten. Tykkäämistä riittää kuitenkin.

Sama kokemus tuli avioliiton viimeisinä vuosina. Mies oli tympeä ja ilkeäkin, jos vain suunsa avasi. Mörrötti aina vain puhumatta mitään. Itsellä ahdisti. Eron jälkeen pystyin hengittää. Ero vaikutti kaikkeen positiivisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen. Meillä tilanne ajautui siihen, että nostin asian esille ja keskustelimme läpi. Kävi ilmi, että vaimollanikin oli sama tunne. Keskustelimme pitkään ja koitimme saada syytä selville. Liian vähän parisuhdeaikaa, liian kiireistä lasten ja omien urapolkujen kanssa, liian vähän toisen huomioimista ja liian paljon väsynyttä tiuskimista toiselle.

 

Meillä keskustelu auttoi. Tajusimme omat virheemme. Nyt vuosia myöhemmin tilanne rauhoittunut ja ymmärrämme toisiamme huomattavasti paremmin. Työtä se toki vaati, mutta löysimme kipinän uudelleen.

Kiva kuulla. Toivoisin että mekin löydämme ratkaisun, tällaista on kyllä hankala ottaa puheeksi loukkaamatta. Keskusteluyhteys on vähän kateissa kun on ollut vaikeita ja kiireisiä vuosia. Ehkä juuri siitä tämä johtuukin. En haluaisi erota, koska rakastan meidän perhettä. Mutta haluaisin voida paremmin. Ap 

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen. Meillä tilanne ajautui siihen, että nostin asian esille ja keskustelimme läpi. Kävi ilmi, että vaimollanikin oli sama tunne. Keskustelimme pitkään ja koitimme saada syytä selville. Liian vähän parisuhdeaikaa, liian kiireistä lasten ja omien urapolkujen kanssa, liian vähän toisen huomioimista ja liian paljon väsynyttä tiuskimista toiselle.

 

Meillä keskustelu auttoi. Tajusimme omat virheemme. Nyt vuosia myöhemmin tilanne rauhoittunut ja ymmärrämme toisiamme huomattavasti paremmin. Työtä se toki vaati, mutta löysimme kipinän uudelleen.

Tajusimme omat virheemme -> mies ei jaksanut enää tapella ja myöntyi siihen että sinä ole aina oikeassa 😆

Vierailija kirjoitti:

Säälin sua alottaja. Meillä mieheni kanssa menee välillä hyvin ja toisinaan joten ja kuten. Tykkäämistä riittää kuitenkin.

valehtelet. ei kukaan av-mamma pidä miehestä. jätä se sika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen. Meillä tilanne ajautui siihen, että nostin asian esille ja keskustelimme läpi. Kävi ilmi, että vaimollanikin oli sama tunne. Keskustelimme pitkään ja koitimme saada syytä selville. Liian vähän parisuhdeaikaa, liian kiireistä lasten ja omien urapolkujen kanssa, liian vähän toisen huomioimista ja liian paljon väsynyttä tiuskimista toiselle.

 

Meillä keskustelu auttoi. Tajusimme omat virheemme. Nyt vuosia myöhemmin tilanne rauhoittunut ja ymmärrämme toisiamme huomattavasti paremmin. Työtä se toki vaati, mutta löysimme kipinän uudelleen.

Kiva kuulla. Toivoisin että mekin löydämme ratkaisun, tällaista on kyllä hankala ottaa puheeksi loukkaamatta. Keskusteluyhteys on vähän kateissa kun on ollut vaikeita ja kiireisiä vuosia. Ehkä juuri siitä tämä johtuukin. En haluaisi erota, koska rakastan meidän perhettä. Mutta haluaisin voida paremmi

Ota asia ihan rohkeasti vaan esille. Istutte alas ja koitatte keskustella ääntä korottamatta mahdollisimman siististi. Toista loukkaa enemmänkin se, että asiasta vaietaan ja lakaistaan maton alle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen. Meillä tilanne ajautui siihen, että nostin asian esille ja keskustelimme läpi. Kävi ilmi, että vaimollanikin oli sama tunne. Keskustelimme pitkään ja koitimme saada syytä selville. Liian vähän parisuhdeaikaa, liian kiireistä lasten ja omien urapolkujen kanssa, liian vähän toisen huomioimista ja liian paljon väsynyttä tiuskimista toiselle.

 

Meillä keskustelu auttoi. Tajusimme omat virheemme. Nyt vuosia myöhemmin tilanne rauhoittunut ja ymmärrämme toisiamme huomattavasti paremmin. Työtä se toki vaati, mutta löysimme kipinän uudelleen.

Tajusimme omat virheemme -> mies ei jaksanut enää tapella ja myöntyi siihen että sinä ole aina oikeassa 😆

Se kuuluisa sisälukutaito xD

Menkää töihin! Pitäkää silmällä vain yhteiskunnan etua, älkää koskaan omaanne, ja muistakaa myydä sielunne työnantajalle.

Itsellä ihan sama tilanne. Pahinta on kun mies ei koskaan vastaa hymyyn hymyllä. Yritän jutella, mutta hän ei aina edes nosta katsettaan tai vastaa mitään. Huomaan olevani hänen seurassaan ahdistunut, oma itsetuntoni on pohjamudissa, koska tuntuu, että mieheni katsoo minua aina inhoten ja halveksuen. En ole lihonut tai haastanut riitaa, mutta jostain syystä inhotan miestäni ja tämä tuntuu tosi pahalta. Huomaan olevani kuin toinen ihminen kun olen poissa kotoa. Todella vaikea lähteä purkamaan tätä tilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Eli et ole parisuhdeihminen.

En ap, mutta mulla oli kyse tosiaan tästä. Tajusin pari vuosikymmentä erilaisia parisuhteita kokeiltuani, että ei, vaikka olisi kuinka ihana mies, minä vaan viihdyn paremmin yksin. Se oli pysäyttävä hetki tajuta, että hetkinen, miksi minä kerta toisensa jälkeen etsin parisuhteita, vaikka olen onnellisin niiden välillä, sinkkuna. Ja lopetin etsimisen. 

Mutta toki aina ei ole kyse tästä. Joskus voi olla ihan vaan jonkinlaista vieraantumista parisuhteessa, joka voi olla korjattavissakin, tai esim. väärä kumppani mutta oikean kumppanin kanssa olisikin onnellisempi kuiin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ihan sama tilanne. Pahinta on kun mies ei koskaan vastaa hymyyn hymyllä. Yritän jutella, mutta hän ei aina edes nosta katsettaan tai vastaa mitään. Huomaan olevani hänen seurassaan ahdistunut, oma itsetuntoni on pohjamudissa, koska tuntuu, että mieheni katsoo minua aina inhoten ja halveksuen. En ole lihonut tai haastanut riitaa, mutta jostain syystä inhotan miestäni ja tämä tuntuu tosi pahalta. Huomaan olevani kuin toinen ihminen kun olen poissa kotoa. Todella vaikea lähteä purkamaan tätä tilannetta.

Mitäs päästit itsesi rupsahtamaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen. Meillä tilanne ajautui siihen, että nostin asian esille ja keskustelimme läpi. Kävi ilmi, että vaimollanikin oli sama tunne. Keskustelimme pitkään ja koitimme saada syytä selville. Liian vähän parisuhdeaikaa, liian kiireistä lasten ja omien urapolkujen kanssa, liian vähän toisen huomioimista ja liian paljon väsynyttä tiuskimista toiselle.

 

Meillä keskustelu auttoi. Tajusimme omat virheemme. Nyt vuosia myöhemmin tilanne rauhoittunut ja ymmärrämme toisiamme huomattavasti paremmin. Työtä se toki vaati, mutta löysimme kipinän uudelleen.

Tajusimme omat virheemme -> mies ei jaksanut enää tapella ja myöntyi siihen että sinä ole aina oikeassa 😆

 

Se kuuluisa sisälukutaito xD

 

Teidän akkojen jutuissa on tärkeintä rivien välistä lukemisen taito ja sitähän tuo osoittaa. 

Mikset sitten eroa? Siksi varmaan, että olet nössö lapanen

Minulla on sama. Ensisijaisesti haluaisin, että parisuhteessa tulisi taas hyvä olo ja kipinä palaisi ja olisi yhteistä aikaa, mutta se tuntuu mahdottomalta. 

Oletko mittauttamassa ferritiini- ja kilpirauhasarvosi, ap? Myös keliakiayhdistys kannattaa tehdä sekä maitoallergia on todennäköinen. Minulla auttoi myös vyöruusurokotus. 

Täällä on tänään harvinaisen paljon ikävää porukkaa liikkeellä ja tosi typerää kommentointia. Tsemppiä ap!