Apua, mulla on eka videopuhelu kirjekaverini kanssa!

Turhaan stressasin etukäteen. Eilen illalla kävi ennemmin mielessä, että miten pääsisin hänestä eroon, mutta olisi tylyä niin ajatella, koska minullahan muutenkin oli ajatuksena, että olemme kirjekavereita. Ei vain ole nyt enää samanlaista intoa enää kirjoittaa käsin kirjettä. Minähän itse ehdotin postitse lähetettäviä kirjeitä, koska sähköpostiviesteistä tuli tosi pitkiä puhelimella kiroitettaviksi ja sain yleensä vastattua vastattua vasta puolen vuoden jälkeen, joten ajattelin, jos enemmän motivaatiota kirjoittaa paperila. ja sain häneltä ensimmäisen viime viikolla. Mutta kai häntä voi pitää kuitenkin ystävänä. Ei pitäisi ikinä olla mitään ennakkoajatuksia 😑

Vierailija kirjoitti:

Niin mekin oltiin ensin ihan vain kirjekavereita, mulla ei ollut muuta ajatustakaan. Olisin tyytynyt pelkkään ystävyyteenkin, mutta toisin kävi. Ei tää kuitenkaan helppoa ole, tää meidän mikäliesuhde.

Tsemppiä, toista osapuolta jännittää ihan yhtä paljon

Aika hermostunut kyllä olin koko puhelun aikana, mutta en ihastuksesta vaan siitä, kun olin vaivautunut. Ajattelin heti, kun näin hänet, että 'Ei mikä, nörtti silmälaseineen ja muutenkin koko olemukseltaan. Miten edes olinkaan ihastunut häneen' 😖 Nyt en varmaan pidäkään kiirettä kirjeeseen vastaamisen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

No mulle kävi niin. 

Lyhyesti:  Ensin kirjoteltiin, pidin hänestä heti. Sitten soiteltiin, ja se ääni! Voisin kuunnella hänen ääntään aina, sellainen husky voice (mikä se on suomeksi?). Lopulta tavattiin. Me tavattiin ihan ystävinä. Hän ei ollut ulkonäöltään yhtään miesihanteeni mukainen. En tiedä.. en uskonut että minulla heräisi mitään romanttisia tunteita häntä kohtaan, mutta se oli menoa heti. Hän on loistava tyyppi. Hän on älykäs, kielitaitoinen, kohtelias, huolehtiva.. ja kaikki ne ihanat(mä koen ne sellaisina) pikku huomiot, kuten ruuan annostelu lautaselleni, mun siirtäminen pois autotien puolelta tai että kantaa jopa käsilaukkuani nolostumatta. En voi käsittää, että olen tavannut hänet. Ja että vasta toiselta puolelta maailmaa löytyi sellainen ihminen, joka ensimmäistä kertaa saa mut tuntemaan itseni kauniiksi, rakastetuksi ja tärkeäksi.

Ollaan tässä lennelty ees taas, tavattu siellä ja täällä

Ei herännyt tunteita vaan olin vaivautunut koko puhelun ajan, koska pelkään, että hänellä on tunteita. Välillä, kun tuli hiljaisia kohtia, kun en keksinyt sanottavaa, vilkuilin viereeni. Ajattelin eilen, ettei pitäisi olla pettynyt, mutta en todellakaan tiedä miten nyt suhtautua?

Miten tästä eteenpäin? Kysyi minulta puhelun aikana haluaisinko uudestaan jutella, johon vastasin ystävällisyydestä, että kyllä, mutta nyt täytyy lopettaa, koska kello oli jo paljon. Oikeasti en koe, että olisi tarvetta ihan pian jutella. 

Miksiköhän tuntuu, että aina käy niin, että ihastun kirjoitellessa, mutta todellisuus herättää pettymyksen? 😐

Ehkä on hyvä ettet ihastunut koska kuten kerroit hän kuitenkin toisella puolella maailmaa. 

Up

Nyt tuntuu vähän masentavalta, koska ilmiselvästi latasin liikaa odotuksia :/

Hei, ovatko nyt kuulolla eiliset kommentoijat? Mitä tekisitte tässä tilanteessa jatkossa? 

Voisiko joku kommentoida? 

Kerran viestittelin kaksi vuotta miehen kanssa. Viestittely oli kivaa ja välillä soitettiin. Lopulta kun tavattiin ns. "sokkona" eli ei tiedetty, miltä toinen näytti, joku vastenmielisyys iski päin kasvoja. Ei ollut yhtään tyyppiäni ja kaveruuttakin oli vaikea jatkaa.

Vierailija kirjoitti:

Kerran viestittelin kaksi vuotta miehen kanssa. Viestittely oli kivaa ja välillä soitettiin. Lopulta kun tavattiin ns. "sokkona" eli ei tiedetty, miltä toinen näytti, joku vastenmielisyys iski päin kasvoja. Ei ollut yhtään tyyppiäni ja kaveruuttakin oli vaikea jatkaa.

Mitä minun siis kannattaisi tehdä? En sanoisi, että hän vastenmielinen, mutta liian nörtti ja jotenkin sain hänestä vaikutelman, että saattaisi olla kiinnostunut kun taas minä en. Toivon, etten itse ole antanut hänelle vaikutelmaa, että olisin hänestä kiinnostunut. 

Miltä susta itsestäsi tuntuu? Haluatko vielä kirjotella hänen kanssaan? Ilmeisesti kuitenkin kirjoittelu oli jollakin tapaa kivaa kun niinkin pitkään olette kirjoitelleet. Eihän sen tarvitse siihen päättyä ettei hän ollut tyyppiäsi. Ja jos hän alkaa jotain ehdottelemaan niin sanot suoraan ettei kiinnosta sillä tavalla. Ehkä häntäkin jännitti niin paljon ettei osannut tuoda itseään esille niin hyvin kuin kirjeissä tai sitten hän vain ilmaisee itsensä paremmin kirjallisesti. Ja ulkonäölleen kukaan ei voi mitään (tarkoitan nyt synnynnäisiä piirteitä). Mutta jos susta tuntuu, että se oli tässä niin kerro se myös hänelle. Mikään ei oo niin ikävää kuin jättää toinen roikkumaan. Rehellisyys kannattaa aina.

Ja mun tapauksessa, en varmaan olisi koskaan edes katsonut hänen näköisensä miehen perään jos olisin kadulla tavannut. Mutta hän olikin luonnossa vielä mukavampi ja hurmaavampi. Siinä vaiheessa se ulkonäkö unohtui ja nyt hän näyttää mun silmissä kauniilta.

Mutta ymmärrän kyllä hyvin pettymyksesi, koska olit kuvitellut hänet toisenlaiseksi.