Nyt taalla kylla liioitellaan ja rankasti. Etta elama on pilalla jos lapsi kuolee. Lapsen elama kylla, ei vanhempien. Aika huonosti on asiat olleet jos ei muuta ole ihmisen elamass

Missään tapauksessa en koskaa haluaisi, että lapseni kuolisi johonkin sairauteen. Mutta uskon, että pääsisin siitä jotenkuten yli, paljon helpommin kuin siitä, että olen menettänyt koko perheeni Estoaniassa ja tsunamissa.



Minäkin näin kerran,varmaan 20 v sitten tv-ohjelman, jonka muistan vieläkin. Siinä oli eräs nainen haastateltavana. He saivat kolme poikaa. Jossain vaiheessa huomattiin, että toinen ja kolmas poika sairastivat perinnöllistä tautia ja he kuolivat kohtuu pieninä.

Kun esikoinen, se täysin terve, täytti 18 v hän ajoin itsensä hengiltä.

Tämä nainen oli oikein symppis, niin onnellisen näköinen ihminen. Loppukaneettina hän sanoi, että he toimivat sijaisperheenä, ja nyt on syli taas täynnä lapsia.

Tuota olen miettinyt siitä lähtien, kun yhdestä lähiseudun talosta kuoli äkilliseen sairauteen äiti, jonka lapsista nuorin oli samanikäinen kuin omani, 4-vuotias. Jotenkinkin kun kuvittelee sitä, miten lapsi kyselee, milloin äiti tulee takaisin... Paha sanoa, kumpi olisi kauheampaa, äidin vain lapsen kuolema.



t. yksi, joka on lapselleen kaikki kaikessa

Kumpi on parempi:

- minulta kuolee lapsi?

- lapseltani kuolee äiti?



Jos ajatellaan, että molemmissa tapauksessa on eloojäävällä elämä " pilalla" , niin rakkaudestani lapsiin, minä olen valmis kantamaan tuon murheen ja surun. Eli melkeimpä valitsisin ensimmäisen vaihtoehdon...

kasvavan ilman äitiä!!! Minä olen jostain syystä aina ajatellut, että lapsen elämä on aina asetettava etusijalle. Vaikka niillä ei isää olisikaan, eivät ne tässä maassa ilman kasvattajaa jää.



Juuri noin ajattelevat kaikki laajennetun itsemurhan tekevät vanhemmat: " tapan itseni, mutta pitää tappaa lapset myös, etteivät joudu kasvamaan ilman isää/äitiä" . Juu kiitos, kasvaisin mieluummin ilman isää/äitiä, kuin olisin kuollut.

Kaikki pitää kestää ja hymyssä suin jatkaa matkaa.

Se on hienoa niin kauan kuin jaksaa. Mutta kuin me emme vielä valitettavasti olla koneistuneita niin meillä jokaisella on oma rajamme siinä mitä kestämme.



Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina. Elämä on heittänyt niin paljon eteeni että ykiskin suuri suru vielä niin se on varmaan päätepisteeni. En jaksaisi enää äyskäröidä surua laivastani yhtään.

Kyllä lapsi aina pääsee helpommin yli vanhemman kuolemasta kuin vanhempi lapsen kuolemasta! Tuskin kyselee Paula Björkvistin tytär enää päivittäin isän ja äidin perään. Vai olisiko teidän mielestänne ollut " parempi" , että Jarmo olisi tappanut sen tyttären?

alussa kun suru, viha katkeruus olivat päällimmäisenä tunteena, ajatus oli, että elämä ei enää voi jatkua onnellisena. Vuosien päästä olen kuitenkin löytänyt ilon ja muistelen tyttöäni rakkaudella ilman katkeruutta elämää (Jumalaa) kohtaan. Toisaalta (jos tälläinen hypoteesi olisi mahdollista) olisin ollut valmis itse halvaantumaan tai kuolemaan lapseni hengen puolesta, kuka äiti ei olisi.

siihen asti, että lapseni ovat täysi-ikäisiä, ihan siksi, että heidän isänsä on niin kaamean ankaran uskonnollinen, etten millään tahtoisi heitä hänen kasvatettavakseen.



Silti mieluummin minä itse kuolisin kuin lapset. Se on se peruslajinsäilymisen tunne: vanhemmat ensin, sitten vasta lapset. Heillä on kaikki vielä edessä.

Ei lapsi ymmärrä kuolemaa samalla tavalla kuin aikuinen. Lapselle se tarkoittaa vain että kuollut on mennyt pois.



Koska tahansa, silmääni räpäyttämättä, olisin valmis kuolemaan lapseni puolesta. Ikinä en edes tahtoisi jatkaa elämääni lapseni kuoleman jälkeen.



Ja kyllä, minulla on muutakin elämää, en elä lapseni kautta. Hän vain on ainut lapseni eikä lisää lapsia tule.