Miten jatkaa avioliittoa aivovammaisen aviomiehen kanssa?

Oman mieheni käytös muuttui lievänkin aivovamman jälkeen. Olen pohtinut eroa, koska arki on muuttunut kuormittavaksi ja elämässä ei ole enää iloa. Eikä hän ole enää sama ihminen kuin ennen. Onko minulla oikeus elää ilman tätä  kuormaa?

Minulla ihan vastaava tilanne. Meillä vaan vaimo sairas. Miettinyt eroa aika paljonkin.

Jotenkin tuntuisi rintamakarkuruudelta erota mutta kyllähän tässä oma elämä on mennyt kokolailla piloille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erään kommentoijan mukaan ap:n pitäisi heivata eläimet ja hoitaa miestään. Eli heivata iloa tuovat eläimet ja hoitaa miestään onnettomana. Ja siitä uhrautumisesta ei palkintoja jaella.

Kyllä pitäisi. Ja tämä on ihan asiantuntijan neuvo. Miestä ei tarvitse hoitaa onnettomana, jos on voimia riittävästi.

 

Minkä alan asiantuntijan? Henk. koht. vetäisin mieluummin itseni kiikkuun, kuin luopuisin koiristani voidakseni uhrautua 100% asialle, jota en alunperinkään halua tehdä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

 

No kyllä tällaisia asioita on ihan tosielämässä. Ja se on helppo heittää tuo avioliittolupaus silmille kun ei ole itse tilanteessa, mutta oikeasti tuollaisessa tilanteessa voi yksinkertaisesti uupua niin paljon, että vaikka kuinka rakastaisi ja haluaisi pitää lupauksensa, niin tuntuu että ei PYSTY, että menee itseltä terveys jos väkisin pysyy tilanteessa joka käy yli omien voimien ja jaksamisen. 

Kirjoitan töissä ruokatunnilla. Olen siis tuo aloittaja. yllä oleva kirjoitus kiteytti hyvin ajatukseni. Kiitos ymmärryksestä. Kyyneleet tulivat silmiini. Tosiaan kaikki voimavarani on käytetty, enkä ymmärrä, miten voisin jatkaa eteenpäin. Tilanteestahan ei ole mitään ulospääsyä, koska aivovammasta ei koeta ihmeparantumista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

 

No kyllä tällaisia asioita on ihan tosielämässä. Ja se on helppo heittää tuo avioliittolupaus silmille kun ei ole itse tilanteessa, mutta oikeasti tuollaisessa tilanteessa voi yksinkertaisesti uupua niin paljon, että vaikka kuinka rakastaisi ja haluaisi pitää lupauksensa, niin tuntuu että ei PYSTY, että menee itseltä terveys jos väkisin pysyy tilanteessa joka käy yli omien voimien ja jaksamisen. 

Kirjoitan töissä ruokatunnilla. Olen siis tuo aloittaja. yllä oleva kirjoitus kiteytti hyvin ajatukseni. Kiitos ymmärryksestä. Kyyneleet tulivat silmiini. Tosiaan kaikki voimavarani on käytetty, enkä ymmärrä, miten voisin jatkaa eteenpäin. Tilanteestahan ei ole mitään ulospääsyä, koska aivovammasta ei koeta ihmeparantumista. 

Näkisin että nämä jotka syyllistävät, kärsivät omasta syyllisyydentunnosta josta eivät osaa luopua. Sanon siksi, että itse synnyin perheeseen, jossa jo kaksi täysin hoidettavaa, enkä "pääse" elämään elämääni ja olen katkera, ja ensiajatukseni oli että "ei muidenkaan pidä saada saada lupaa irroittaa", ja se on kuitenkin juuri se oma kipuni minkä kautta se "kommentti" olisi tullut. Vaikka maailma ympärillä sanoo, että elä itsellesi, niin itse en osaa. Luulen että näillä lupaajilla "samaa vikaa".

Ja sitä paremmalla syyllä sanoisin, että tiedät kyllä itse mitä tarvitset, mihin kykenet ja mihin et. Kuuntele itseäsi ja pelasta itsesi vielä kun voit. Elämä on julmaa. Tilanteita tulee ja kipu on väidtämätöntä. Sinullakin on tilanne jo päällä, valinta enää valitsetko oman vai toisen kivun. Tiedän rakenteen jota tuossa käyt läpi vaikka eri tilanne. Tulee suru puolestasi ja tästä viestistäsi. Pelasta oikeasti edes itsesi. Anna ihmisten syyllistää, elämä kuljettaa jokaiselle omat taistelut ja niistä syyllistäminen on muiden odalta itsekästä. Se oma osuus on jo ihan tarpeeksi vaikea ilmankin. Pelasta edes itsesi. Se on ainoa tie. Nimimerkillä muita pelastanut, itse hukkuva.

Olet oman elämsi arvoinen. Se kipu hellittää. Sisäinen katkeruus ei ikinä, jos hukkaat koko elämäsi.

Minä jaksoin 5 vuotta. Aluksi mies oli rauhallisempi ja leppoisampi kuin koskaan ennen, mutta tilahan elää ja muuttuu koko ajan. Hain eroa siinä vaiheessa kun alkoi väkivaltaiseksi poikaamme kohtaan. 

Seksiä olisi pitänyt olla koko ajan, vastaväitteitä ei kuunnellut, vaan raiskauksen tunnusmerkit täyttyivät useaan otteeseen. Olin järkyttynyt, lopen uupunut ja pelkäsin sekoavani. 

Päivät mies sekoili kotona yksinään, "järjesteli" tavaroita, pilasi ruokatarvikkeita, kun ei uskonut, ettei enää osaa laittaa ruokaa.

Me saimme sentään kuntoutusta koko perhe, mm neuropsykologin luona. Tajusin kuitenkin, että kyllä mies saa apua enemmän siinä vaiheessa, kun perhe ei ole passaamassa. Ja niin kävikin, kyllä vammaispalvelu alkoi toimia tehokkaammin. Toki autoin virallisissa asioissa, vaikka asuin eri paikkakunnalla. 

Suosittelen ap:lle Facebook-ryhmää Aivovamman saaneiden läheisille. Aivovammaliitolla on myös läheisille tai koko perheelle tarkoitettuja kuntoutusviikonloppuja tai 5 päivän kursseja.

Sanot sille mieslapselle että jos ei perse ala nousta laverilta ja ukko ottamaan omista asioistaan vastuuta, niin tulee monoa niin että tärskähtää.

Jos vastaava tilanne olisi sukupuolet toisinpäin, eli naisella aivovamma, niin mies olisi lähtenyt jo ajat sitten eikä kukaan huutelisi mistään vastamäistä yhtään mitään.

Suvi Larun ja Johanna Elomaan kirjoittama Lupasin sinulle rakastaa -kirja voisi tarjota vertaistukea ja peilauspohjaa kokemuksillesi. Se kertoo puolison aivotapahtuman tuomista muutoksista parisuhteeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Sanot sille mieslapselle että jos ei perse ala nousta laverilta ja ukko ottamaan omista asioistaan vastuuta, niin tulee monoa niin että tärskähtää.

Sä et selvästikään tiedä aivovammoista yhtään mitään. 

Olin jokseenkin samassa tilanteessa. Otin eron. En nähnyt meillä tulevaisuutta. Olin omaishoitaja, mutta masennuin vakavasti. Ex asuu nyt tuetusti omassa asunnossaan. Pelastin itseni ja lapset.

Terapia kuulostaa kivalta juu, mutta kun se toinen osapuoli on eri ihminen kuin mikä oli, eikä palaa entiselleen, niin eipä siitä juuri hyötyä ole.

Isäni sai aivovamman kun olin lapsi. Hänestä tuli sen myötä arvaamaton, epävakaa ja päihdeongelmat lisääntyi. Vaikeahan se on eritellä mikä oli varsinaisesti aivovammasta johtuvaa ja mikä taas hänen omista valinnoistaan. Äidistä tuli käytännössä yksinhuoltaja. Vanhemmat erosivat, minkä ymmärrän oikein hyvin. Ei toisen puolesta voi elää ja se että kotona on kaikki ok oli lasten kannalta tärkeintä. Isä kuoli muutama vuosi myöhemmin, teki itsemurhan.

Vierailija kirjoitti:

Olin jokseenkin samassa tilanteessa. Otin eron. En nähnyt meillä tulevaisuutta. Olin omaishoitaja, mutta masennuin vakavasti. Ex asuu nyt tuetusti omassa asunnossaan. Pelastin itseni ja lapset.

Terapia kuulostaa kivalta juu, mutta kun se toinen osapuoli on eri ihminen kuin mikä oli, eikä palaa entiselleen, niin eipä siitä juuri hyötyä ole.

Tämä juuri. Terapia voi auttaa, jos toisen aivotoiminta on normaalia, mutta jos ei ole, niin se on aivan turhaa. Mun ex oli aivotapahtuman jälkeen aivan täysin saamaton kotitöissä ja kaikessa, mutta osasi kyllä pelata kaikki rahat, syödä mitä sattuu ja jättää noudattamatta kaikki lääkärien ja fyssarien ohjeet. Omaishoitajana mulla oli velvollisuus huolehtia vaikka tukisukat jalkaan aamulla, mutta kun mies ei nukkunut öisin, vaan valvoi aamun tunneille, niin en mä sitä saanut hoidettua. Suihkuun sain sen pakotettua kerran viikossa, yök.

Lisään vielä, että puolisolle on helppo ulkopuolisten huudella myötäjavastoinkäymisiä ja syyllistää siitä ettei jää toisen yleissiivoajaksi siihen sotkuun. Varsinkin jos perheeseen kuuluu lapsia. Joo ei aivovamman saanut ole itse syyllinen siihen, mutta eipä ole kukaan muukaan. Ei kenellekään ole mitään velvollisuutta käyttää elämää sellaiseen.

Mun exä sai toimintaterapiaa, puheterapiaa ja kävi tiuhaan tahtiin neuropsykologilla. Olin usein mukana, joskus lapsetkin. Minusta siitä oli valtavasti apua, koska ammattilaiset saivat miehen lopulta tajuamaan oman sairautensa. Hänhän oli mielestään elämänsä kunnossa, mutta minä ja lapset olimme terapian tarpeessa. Kuten tietysti oltiinkin. 

Eräällä kuntoutusjaksolla moniammatillinen tiimi halusi keskustella kanssani ilman miestä. Se oli helpottava istunto. Kerroin, kuinka poden syyllisyyttä siitä, että pinnani palaa miehen hullutuksien ja jankkauksien takia. He vakuuttivat minulle, että ei olekaan mahdollista, että ei-ammattilaisen kärsivällisyys riittäisi 24/7, kun eihän heidänkään tarvitse työskennellä kuin 8 tuntia kerrallaan.

Onneksi minulle miesystävä huusi jo alussa ettei hän aio ruveta omaishoitajakseni, ei siis mitään paineita vaan voin hyvällä omallatunnolla lähteä, jos hän vammautuu tai sairastuu.

Vierailija kirjoitti:

Taakkaa pitää vähentää, muuten murrut lopullisesti. Mitä ne eläimet ovat? Jos ovat lemmikkejä, eikä tuotantoeläimiä, niin elukat Amerikkaan. Keskity miehesi hoitamiseen ja muihin välttämättömiin asioihin. Hae myös apua. Onko miehesi oikeutettu kuntoutukseen tai muuhun palveluun, jonka aikana saisit vapaata. Hyvää jatkoa kuitenkin.

Eläimet eivät leluja!! Etenkin iäkkäästä lemmikistä luopuminen todella julmaa. Tuotantoeläimistä voi luopua.

Apua kotiin miehelle, henk.koht.avustaja vähintään.

Sulla on yks elämä.

Tiedän yhden tapauksen jossa mieheltä katosi muisti kasvain leikkauksen yhteydessä. Vaimo jätti miehen, ei tosin ollut helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroa. En ymmärrä naisia, jotka jäävät sairaan kanssa suhteeseen.

 

Perheeseemme kuului isä, äiti ja me neljä lasta. Olisiko kenellekään tullut mieleenkään, että isä heitetään pellolle kun hän sairastui vakavasti? 

 

Tuskin häntä mihinkään pelolle heitetä. Ja useimmat kyllä kykenee etsimään asunnon ihan itsekin.