Te jotka teette henkisesti raskasta työtä, oletteko turtuneet?

Et pystyisi tekemään työtäsi ilman tuota suhtautumistapaa. 

Vaihda alaa, jos noin alat hajoilemaan

Kuormitun hoitoalalla ihan hirveästi. En pysty tekemään täyttä työaikaa, vaikka kuinka yritän. Tämä romahdus on tullut jo monesti.

Sehän on ammattitaitoa, ammatillista suhtautumista. Työn pystyy hoitamaan paremmin, jos ei pyörittele tunteita ja pohdi asiakkaita/oppilaita/potilaita jatkuvasti työajan ulkopuolella. Ei se auttaisi heitä, työn tekeminen auttaa. 

Ope

Kyllä, kyynistymistä tapahtuu. Työskentelen erityislasten kanssa ja yritän ajatella, että jos yhden edes pelastaisi työurallaan....

Kaveri työskentelee kehitysvammapuolella ja sanoo aina, että aivan turhanaikaista resurssien käyttöä laittaa niin paljon paukkuja siihen porukkaan.

Nykyään pääkallo ei tunnu missään. T: haudankaivaja

Kyllä, on todellakin tuttua. Asiat täytyy ajatella ja ottaa vastaan tarpeeksi etäältä. Ja kun puolisokin samanlainen ja samanlaisella alalla, niin asioiden jakaminen on helppoa ja sellaista ettei sitä kenenkään ulkopuolisen pidä kuulla...

Ainoa ongelma on se kun siirtyy vähän toisenlaiseen työhön. Se oma asenne on ja pysyy, eikä itselle ole mikään juttu se, mistä muut työkaverit hajoilee ihan kunnolla ja itkevät töissä. Oma kieli pidettävä keskellä suuta, ettei tule sanottua mitään mitä muut pitäisivät kylmänä ja kauheana.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, on todellakin tuttua. Asiat täytyy ajatella ja ottaa vastaan tarpeeksi etäältä. Ja kun puolisokin samanlainen ja samanlaisella alalla, niin asioiden jakaminen on helppoa ja sellaista ettei sitä kenenkään ulkopuolisen pidä kuulla...

Ainoa ongelma on se kun siirtyy vähän toisenlaiseen työhön. Se oma asenne on ja pysyy, eikä itselle ole mikään juttu se, mistä muut työkaverit hajoilee ihan kunnolla ja itkevät töissä. Oma kieli pidettävä keskellä suuta, ettei tule sanottua mitään mitä muut pitäisivät kylmänä ja kauheana.

Millaisten asioiden kanssa työskentelet?

Yläkoulun opettajana en nyt yleensä noin rankkojen juttujen kanssa ole tekemisissä, mutta tunnistan saman ilmiön. Ihan helppoa on unohtaa oppilaiden kärsimykset, eivätkä ne enää pääse ihon alle. Tai mitä itsestäni on sanottu tms. Koirat haukkuu mutta karavaani kulkee. Eihän ihmistöitä pystyisi tekemään muuten.

Samaan sarjaan menee oppilaiden "vihaaminen" tai silmätikkuna pitäminen tai se, että olisi rakkaita lempioppilaita. Oppilaiden vihaaminen tai rakastaminen olisi yksinkertaisesti aivan liian raskasta. Ei kenelläkään ole varaa investoida sellaisia tunteita työhönsä, jos meinaa järjissään pysyä.

En. Olin jo ennen kuin edes lähdin opiskelemaan alalleni. Eräänä päivänä ollessani noin 10 jotain naksahti ja tajusin, että en tule ikinä selviämään, jos en muuta suhtautumistani kaikkeen siihen, mitä ympärilläni oli ollut meneillään niin kauan kuin muistin. Lukion jälkeen jätin lapsuuteni ja nuoruuteni olosuhteet taakse, otin muutaman vuoden happea ja kävin terapiassa puhumassa elämäni läpi.

Näen kyllä kaiken kauheuden yms. ja olen empaattinen, kun sitä vaaditaan, mutta jos joku oikeasti kysyisi mielipidettäni ja kestäisi myös sen kuulla, se olisi kutakuinkin se, että kyllä se on kauheaa yms., mutta olen hyväksynyt maailman olevan tällainen, vaikka en siitä pidäkään, ja märehtimisen sijaan keskityn muuttamaan asioita niiltä osin kuin voin parhaani mukaan ja suosittelen sitä muillekin. Osassa asioita kysymykseen miksi ei tule koskaan olemaan tyydyttävää vastausta. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, kyynistymistä tapahtuu. Työskentelen erityislasten kanssa ja yritän ajatella, että jos yhden edes pelastaisi työurallaan....

Kaveri työskentelee kehitysvammapuolella ja sanoo aina, että aivan turhanaikaista resurssien käyttöä laittaa niin paljon paukkuja siihen porukkaan.

Itse olen työskennellyt erityislasten (eli siis ihan niistä kehitysvammaisista nepsyihin) enkä näe lainkaan noin kehitysvammaisten opetusta.

Mitä enemmän saa opetettua elämäntaitoja heille kouluiässä niin sen vähemmän menee myös rahaa heihin aikuisiässä. Syvästi kehitysvammaisia on kuitenkin ihan pieni osa. Lievästi ja keskivaikeasti kehitysvammaiset kuitenkin oppivat enemmän ja pystyvät usein sitten asumaan ja elämään pienemmillä tukimuodoilla. Jos ei panostettaisi niin olisihan se kalliimpaa yhteiskunnalle kun olisivat vähemmän itsenäisiä. Toki tukea tarvitsevat, mutta erot ovat aika massiivisia yksilöiden välillä ja kyllä sen astisella elämänpolulla ja tuella on aika iso merkitys siihen kuka pystyy asemaan palvelukotityyppisessä jne. 

Kyllä jopa paljon turhauttavampia ja surullisempia kokemuksia minulla on ollut ei-kehitysvammaisten opetuksesta ja niissä on kyynistyminen ollut lähellä. 

Mielestäni erityislapsia ei kannata opettaa ja avustaa, jos sillä työllä ei näe itseisarvoa eikä tavallaan näe vaikkapa kehitysvammaisten opetusta myös ihmisarvoasiana. Silloin varmasti viihtyy itsekin muussa työssä paremmin.  Eikä työtä voi tehdä hyvin, jos taustalla on ajatus, että on ihan sama oppiiko lukemaan tms. Harvemmin erkkaopeina tällaisia tyyppejä kyllä onkaan.

Ja vastauksena ihan alkuperäiseen, on ollut hetkiä jolloin olen kokenut oloni turtuneeksi esim. nuorten mt-ongelmien parissa.

Vaihda alaa

Tietyssä mielessä kyllä eli ei "tunnu missään" raiskaukset, tapot tai muut vastaavat eikä mitään ongelmia katsoa esim. murhattujen kuvia tai ruumiinavauspöytäkirjoja eikä hoitaa näitä juttuja. En myöskään mieti näitä vapaa-ajalla.

Sen sijaan ympärivuorokautisesti mietin kyllä keskeneräisiä juttuja siinä mielessä, että olenko tehnyt/hoitanut/miten ratkaisen tämän ongelman eli pohdin niitä ongelma- ja ratkaisukeskeisesti, en sitä itse tekoa. 

Eläimiin kohdistuvissa rikoksissa minulla on heikko kohtani. Onneksi niitä ei ole minulle vuosiin tullut, mutta viimeisimmän sellaisen siirsin kollegalle. 

Joskus kyllä, mikäli päämiehelläni on rankkaa rikoksen vuoksi henkisesti ja esim. salissa kertoo itkua pidellen, joudun rykäisemään, että ei oma ääni värise. Eli se on sellainen tilanteessa oleva empatian tunne, mikä ei kuitenkaan mietitytä pitkään, vaan on tilanteen luoma empatiavyöry.

Eli jossain mielessä turtunut kyllä.

asianajaja, yrittäjä

Vierailija kirjoitti:

Tietyssä mielessä kyllä eli ei "tunnu missään" raiskaukset, tapot tai muut vastaavat eikä mitään ongelmia katsoa esim. murhattujen kuvia tai ruumiinavauspöytäkirjoja eikä hoitaa näitä juttuja. En myöskään mieti näitä vapaa-ajalla.

......

Eläimiin kohdistuvissa rikoksissa minulla on heikko kohtani. Onneksi niitä ei ole minulle vuosiin tullut, mutta viimeisimmän sellaisen siirsin kollegalle. 

Minulla aivan sama. Pystyn lukemaan vaikka mitä, jopa lapsiin kohdistuvistakin rikoksista, ja voin ajatella että kyllä on ihan ***** sairasta mutta en ajattele sitä sen enempää enkä päästä niitä tuntumaan pahalta.

Uteliaisuuttanikin monesti katson erilaisia kuvia, esimerkiksi millaiseksi ihmisen kroppa menee tietyissä tilanteissa (kirjoitan kautta rantain ettei kukaan pahoita mieltään), voin vaikka ruokapöydässä jutella vainajista kiinnostuneena. Ihmisen elimistö ja sen toiminta, toiminnan lakkaaminen kiinnostaa.

Mutta en voi katsoa videoita kaltoinkohdelluista eläimistä, tai lukea sellaisista asioista, tai muistan ne hirveinä kuvina lopun ikääni. En tiedä miksi se on niin eri asia. Toisaalta nyt kun mietin niin tajuan että jos luen vaikka siitä 4v lapsen taposta, minun ja tekstin väliin tulee "joku juttu", että luen tekstiä niin sanotusti kaukaa. Se ei mene suojakuoren läpi. Kun taas jos rikoksen kohteena on eläin, sitä suojakuorta ei ole enkä saa sitä siihen. Jännä sinällään. Mutta ehkä tilanne olisi eri, jos en olisi jo nuorena nähnyt ihmisruumiita, ekassa työssänikin jo 20-vuotiaana.

Ja pakkohan tällainen ominaisuus on työssä olla. Jos teini-ikäinen asiakas kertoo itkien että hänet on taas r*iskattu, en minä voi siinä hajota, tietenkään. Tarjoan hänelle kaiken mahdollisen avun mitä vaan voin, keskityn olemaan tukena ja saamaan hänelle tunteen että hän on nyt turvassa kanssani. Mutta hajota en voi, enkä hajoa työpäivän jälkeenkään, seuraavan asiakkaan kohdalla on jo uudet asiat ja tilanteet.