Hävettää, taas puhuin liikaa

Olisiko ajatusharhaa sinulla?

Vierailija kirjoitti:

Olisiko ajatusharhaa sinulla?

Mitä ihmettä?

Minulle käy noin silloin kun olen ollut pitkään yksin. Koska tuntemukseni on samoja kuin sinullakin, niin ihan tietoisesti olen lopettanut lörpöttelyn omista asioistani. Näin vältän stressiä jälkeenpäin.

Otan osaa ja toivon että opit pitämään suusi kurissa.

Todennäköisesti nuo ihmiset eivät huomenna edes muista mitä sanoit.

Sama vaikka itse mokasin jo viikonloppuna, kun yritin taas kerran olla normaali ja "smalltalkata" sen pari sanaa.

En tiedä miksi enää edes yritän kun selvästi parempi olisi olla puhumatta mitään.

Sama täällä. Kun vaan kotona höpöttää koiralle joka on äärimmäisen kiinnostut kaikesta mitä sanon niin täytyy tosissaan keskittyä kun pääsee ihmisille puhumaan ettei ole ihan omituinen.

Täällä kohtalotoveri. Kommentoin luennolla kaksi kertaa, muut ei kertaakaan. Kyllä taas hävetti jälkeenpäin. En ikinä opi pitämään naamaani kiinni.

Häpeän aina kun avaan suuni. Mutta yritän ajatella, että enhän itsekään mieti muiden sanomisia, vaikka ne puhuisi mitä. Niin miksi muutkaan kiinnittäisivät huomiota minun sanomisiini. 

Te puheliaat ihmiset olette ihania. Minä hiljaisena kiitän aina mielessäni sitä, että osaatte höpöttää ja pitää keskustelun käynnissä. Häpeän myös omaa hiljaisuuttani ja sitä, että keskustelutaitoni eivät ole kovin hyvät. 

Vierailija kirjoitti:

Häpeän aina kun avaan suuni. Mutta yritän ajatella, että enhän itsekään mieti muiden sanomisia, vaikka ne puhuisi mitä. Niin miksi muutkaan kiinnittäisivät huomiota minun sanomisiini. 

Kyllä mä mietin muitten sanomisia. Ja niin tuntuu tekevän moni muukin, kun ottaa huomioon miten paljon osa niistä aiheuttaa keskustelua (selän takana esim). 

Minua ei ainakaan haittaa vaikka joku lörpöttelisi menemään. Joten älä häpeä, muista että on minunkin kaltaisia ihmisiä jotka kuuntelevat mielellään vaikka asiaa olisi liikaakin. 

Tuttu tunne. Joko puhun liian vähän tai sitten liikaa ja täysin hölmöjä juttuja. Vain nämä kaksi ääripäätä on olemassa, sellainen kultainen keskitie ei minulta luonnistu. Joskus olen vetäytynyt ihmissuhteistakin höpinöitteni takia, hävettänyt liikaa.

Sama. Ja johtuu nimenomaan yksinolosta. Kun pääsee (joutuu) ihmisten seuraan ei osaa puhua soveliaasti. Olin neljä vuotta työtön ja kun sain töitä niin ensimmäisellä kahvitauolla olin puhua pölpöttänyt alkoholisti vanhemmistani ja muidenkin sukulaisten ongelmista. 

Hävetti niin paljon että lähdin koeajalla. Seuraavassa työpaikassa pidän turvan tukossa.

Ja tuo ei edes ole itselleni ominaista, en IKINÄ puhu muiden asioista. Tuli joku shokkitila kun tentattiin ja joutui yhtäkkiä puhumaan ihmisille.

Useimmiten näissä on kyse vain siitä, että ihminen on liian itsekriittinen. Todennäköisesti ne muut ei ollenkaan ole ajatelleet, että puhut liikaa. Yleensähän muut kuin autistit huomaa eleistäkin, jos toisia alkaa kyllästyttää jutut, ja sitten vähentävät. 

Vierailija kirjoitti:

Useimmiten näissä on kyse vain siitä, että ihminen on liian itsekriittinen. Todennäköisesti ne muut ei ollenkaan ole ajatelleet, että puhut liikaa. Yleensähän muut kuin autistit huomaa eleistäkin, jos toisia alkaa kyllästyttää jutut, ja sitten vähentävät. 

No kyllä mulle työkaveri sanoi suoraan tauon jälkeen että kannattaa vähän miettiä ettei avaudu liikaa kun juorut kulkee 

Mutta avautuminen oli jo tapahtunut joten lähtö työpaikasta oli enää ainoa vaihtoehto. Toivottavasti eivät enää minua muista, tästä aikaa jo kaksi vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Mutta avautuminen oli jo tapahtunut joten lähtö työpaikasta oli enää ainoa vaihtoehto. Toivottavasti eivät enää minua muista, tästä aikaa jo kaksi vuotta.

Kyllä meillä muistetaan jopa työharjoittelijat vuosien jälkeen 

Up! Muilla kokemuksia 

Autistien ongelma 

Mun on hiljaisena vaikea ymmärtää. Mistä saatte sen itseluottamuksen, että uskotte toista kiinnostavan jonkun pitkän jaarituksen?