Yksin

Olen ollut aina todella paljon yksin. Lapsena vanhemmilla oli kiire, koulussa kiusattiin enkä oppinut sosiaaliseksi. Jossain vaiheessa päädyin sentään  naimisiin, sain lapsen ja erosin. Mies oli aina melko välinpitämätön ja kylmä. Lapsi on ihanaa seuraa, mutta kasvaa ja viettää eron jälkeen puolet ajastaan isänsä luona. Minusta on kauheaa, etten saa elää lapseni kanssa enempää. Jäin huonoon suhteeseen, koska en halunnut hajottaa perhettä itsekkäistä syistä. Kunnes huomasin että lapsikin länsi jo pienenä siitä, miten kylmästi isä suhtautui äitiin.

On mulla ystäviä, sukulaisia ei olekaan paitsi lapseni. Joka itsenäistyy ja on kohta aikuinen. Olen enimmäkseen yksin, osan aikaa lapseni kanssa ja joskus tapaan ystäviä. Joilla on perheensä, sukunsa ja puolisonsa.

Elämänikäinen haaveeni on, että olisi joku mun kanssani tänne kulkemaan. Ettei olisi aina niin yksin ja ilman tukea missään. Haluaisin antaa toiselle vähintään samaa.  Tietysti olen oppinut pärjäämään ilman, koska on ollut pakko lapsesta asti. Elämässä on ollut koettelemuksia, joista on ollut vaikea selvitä ilman apua. Olen pärjännyt sentään, mutta en toivoisi kenenkään jäävän näin yksin.  Eron jälkeen olen tavannut miehiä ja tutustunut, ettei oltaisi niin yksin. Useimmat on halunneet lähinnä seksiä ja se saa mut tuntemaan yhä syvempää yksinäisyyttä.  Joku oli alkoholisti, joku väkivaltainen, en pystynyt enkä ole löytänyt muuta. Varmaan vikaa itsessäkin, mutta en tiedä tavanneeni ketään sopivaa. Esim. varatut miehet ehdottelee vaikka mitä. Edelleen lisää mun yksinäisyyttä. 

Näillä voimavaroilla musta ei ole vapaaehtoistyöhön, vain auttamaan ja tukemaan muita. Siitä on jo kokemusta. Voisipa löytää elämään kumppanin, rakkaan, tai edes jonkun istumaan iltaa. Yksinäisiä iltoja ja öitä on elämä täynnä. Entä jos kaikkea jakamaan? Olisin todella onnellinen ja kiitollinen.