Kariutuuko ystävyyssuhteet aina lasten myötä?

Ei se ole kiinni lapsista vaan tylsästä elämästä. Ei lapsettomanakaan ole helppo saada kavereita, jos elämä on työtä, syömistä ja lepäämistä ilman intohimoja.

Mulla on kariutunut. Tai ei nyt kokonaan, mutta just että kerta/pari vuodessa näkemistä riittää. 

 

Ei mua kyllä oikeastaan se haittakaan. Töissä ja kotona täyttyy mun sosiaalinen kiintiö. Lopun aikaa haluankin olla yksin, kuokkia kasvimaata, touhuilla kotona, olla hiljaisuudessa. En oikeastaan koskaan lapsuuden/nuoruuden jälkeen ole ollut sellaisissa kaverisuhteissa, missä oltais koko ajan yhteydessä. Kokisin sellaisen kaverin rasittavana. Mulla toki on myös valtaosan elämästä ollut puoliso, joka toimittaa sitä virkaa. 

Suurinosa, mutta uusia löytyy tilalle, ihmisiä jotka ovat samassa elämäntilanteessa.

Ystävyyssuhde on solmittu tietyssä elämänvaiheessa tai tiettyyn tarpeeseen, ja nämä alkuperäiset motiivit eivät enää välttämättä täyty, kun elämä ns etenee. 

Huonosti organisoitu arki. Sen sijaan, että esim valitsisit lähteä ystävän kanssa salille sinä valitset sen sohvan nurkan eli teet omia valintoja, arvioita ja päätöksiä omassa elämässäsi. Ei lastenkaan myötä asiat vain tapahdu. Sinä nyt vaan olet passiivisena tilanteen vietävissä.

Joidenkin ystävien kanssa juttu jatkuu luontevasti vaikka välissä olisi viiden vuoden tauko yhteydessä. Näin on käynyt minun kohdalla, kun itse tein lapsen ja ystävä muutti muualle opiskelemaan.

Huomasin että kaverit jäi, kun lopetin dokaamisen. Viimeinen niitti oli sitten lapsien saanti.

Edellisen kerran joku tuttu on laittanut viestiä vuonna 2018.

M41

Oma kokemukseni on, että hyvät, vahvat ystävyyssuhteet säilyvät kyllä ja kestävät pidemmänkin hiljaiselon. Mutta sitten on kavereita, joiden kanssa tietyssä elämänvaiheessa vietti paljonkin aikaa, mutta tilanteiden muuttuessa ne hiipuivat. Näin kävi esim.monen äitiyslomatutun kanssa, eli tiettyä porukkaa näki paljon leikkipuistossa ja kahviloissa, jotka olivat vauvan kanssa kotona samaan aikaan. Sitten kun palattiin töihin, he jäivät.

Mulla meni pitkäiaikaisen ystävän kanssa niin että kun itse menin naimisiin ja sain lapsia, pidin kyllä häneen yhteyttä, tavattiin ilman lapsia ja lasten kanssa, ja hän oli tosi iloinen (siis sanoikin usein sen) ettei ystävyytemme hiipunut vaikka sain perheen. Mutta sitten kun hän meni naimisiin ja sai lapsia, ei enää ehtinyt pitää yhteyksiä. Eikä vieläkään, vaikka lapsensa ovat kouluikäisiä. Turha on laittaa viestiä tai ehdottaa tapaamisia, ei onnistu, ei ehdi. Se siitä sitten. 

Mutta onneksi uusiakin ystäviä on tullut vuosien varrella, esim.lasteni kavereiden vanhemmista.

Lapset tuli osaksi meidän elämää, ei sen keskipisteeksi. Työ, harrastukset, ystävät, jne on osa sitä tasapainoista arkea. 

Lapsellisten ihmissuhteet ovat haavoittuvaisia. On paljon yksinäisyyttä. Pikkulapsivaiheessa jäädään yksin kotiin. Vanhat ystävyyssuhteet katkeavat, parisuhde myös usein koetuksella ja päättyy sekin. On just näitä elämänvaihe-ystäviä, jotka sitten myös jäävät matkasta, kun lapset kasvaa. Sitten onkin edessä tyhjän pesän -kriisi ja yksinäinen vanhuus, kun parisuhde päättynyt, lapset elävät omaa elämäänsä eivätkä ehdi tavata ja ystäviä ei ole.

Ei ole kariutunut. 

Elämä on hektistä myös minulla, lapsettomalla. Ymmärrän todella hyvin, että pikkulapsiperheessä meininki on potenssiin kymmenen. Tosiystävyys kantaa vaikka ruuhkavuodet painavat päälle, sillä ystävyys ei ole velvoite eikä se saa kuormittaa. Näen yhtä hyvää ystävääni, työssäkäyvää kahden pienen lapsen äitiä ehkä kerran-pari vuodessa vaikka hän asuu noin kilometrin päässä minusta. Silti aina kun nähdään, on hauskaa, juttu lentää ja kaikki on kuin silloin kun nähtiin säännöllisemmin. Näkemisten välissä seuraamme toisiamme sosiaalisessa mediassa joten pysymme pintapuolisista kuulumisista kärryillä. Syvällisemmät jutut jutellaan silloin kun näkeminen onnistuu. Lähettelemme toisillemme randomeita viestejä, hassuja kuvia ja videoita ilman, että niihin sisältyy vastausvelvoitetta. 

Olen aina ihmetellyt näitä joiden mielestä ystävyyden ylläpitäminen edellyttää monta kertaa viikossa vähintään pitkiä puheluja ja tiheää näkemistä ja jos toisella ei ole tähän aikaa/voimavaroja niin sitten dramaattisesti heitetään koko ihmissuhde menemään ja poltetaan sillat takana. 

Osalla kariutuu, osalla ei. Olen itse sinkku vela, hiukan alle 40v. Osa ystävistä on myös lapsettomia, osalla on lapsia. Jotkut ystävät jäivät itse elämästäni pois saadessaan lapsia, aikani jaksoin pitää yksipuolisesti yhteyttä ja tarjoutua avuksi ja seuraksi. 

Eivät kariudu! Hyvät ystävyyssuhteet ovat säilyneet kaikkien elämänvaiheiden - myös ulkomailla asumisten - läpi.  Sillä, kuinka usein nähdään, ei ole oikeastaan ollut merkitystä parhaimmille ystävyyssuhteilleni. Olen aina järjestänyt aikaa itselleni tärkeille asioille.