Onko lapsen kannalta kauheampaa menettää vanhempi lapsen vai nuorena?

Joillekin ei merkkaa mitään menettäää isänsä.

Ei se ikä vaan tilanne. Yleisesti esimerkiksi alle 3-vuotiaat tuskin muistaa vanhempiaan enää parin vuoden kuluttua.

Sisko kuoli lastensa ollessa 1v ja 2v. Ne lapset on kasvaneet tilanteeseen että heidän äitinsä on kuollut eikä se heille ole mikään suuri shokki ja järkytys. Heillä ei ole ollut sellaista suhdetta äitiinsä minkä muistaisivat nyt koululaisina, joten heille äiti on tavallaan olemassa vain muiden kertoman kautta.

En tiedä. Joskus kuolema voi olla tiedossa esim parantumaton syöpä. Silloin voi valmistautua. 

Alaikäisenä helpompaa kun viimeistään sossu ottaa kopin.

Lapsena

Veikkaisin että noin 5-8 vuotiaana kun lapsi ei sitä kykene vielä ymmärtämään niin se jää helposti peikoksi sisimpään, teininä sen jo ymmärtää paremmin vaikka ei se varmaan helppoa silloinkaan ole.

Aikuisena

Kaverin perheessä lapset oli 7v, 12v ja 14v kun äiti menehtyi. Vanhimmat oireilevat pahiten. Nuorin ei oikein tajunnut koko tilannetta ja pääsi melko nopeasti asiasta yli.

Sitä en kyllä pysty sanomaan onko sitten ikävää kasvaa ilman äitiä, vaikka kuolemasta helpommin ehkä yli pääsee.

Vierailija kirjoitti:

Kaverin perheessä lapset oli 7v, 12v ja 14v kun äiti menehtyi. Vanhimmat oireilevat pahiten. Nuorin ei oikein tajunnut koko tilannetta ja pääsi melko nopeasti asiasta yli.

Sitä en kyllä pysty sanomaan onko sitten ikävää kasvaa ilman äitiä, vaikka kuolemasta helpommin ehkä yli pääsee.

Pieni lapsi tottuu nopeasti vallitseviin olosuhteisiin eikä näe tilannetta samalla tavalla kuin aikuiset. Toisen vanhemman kuollessa suhde toiseen vanhempaan usein vahvistuu tai lapsi vahvistaa kiintymyssuhdetta esimerkiksi vanhemman uuteen kumppaniin.

Vierailija kirjoitti:

Kaverin perheessä lapset oli 7v, 12v ja 14v kun äiti menehtyi. Vanhimmat oireilevat pahiten. Nuorin ei oikein tajunnut koko tilannetta ja pääsi melko nopeasti asiasta yli.

Sitä en kyllä pysty sanomaan onko sitten ikävää kasvaa ilman äitiä, vaikka kuolemasta helpommin ehkä yli pääsee.

Sama kokemus 14v oireili ja kärsi eniten menetyksestä kun taas perheen 5v on ollut suht ok asian suhteen.

On kyllä

Jokainen tarvitsee vanhempiaan ja haluaa pitää heidät niin pitkään kuin mahdollista.

Jos on vaikeaa, pitää hakea apua, vaikka ei jaksaisi eikä haluaisi, tee se lapsen takia. Hän on ansainnut elävän, hyvinvoivan vanhemman, ja sinä olet ansainnut paremman elämän.

Juuri nyt voi näyttää nyt siltä, että mitään apua ei ole, ja mikään ei muutu. Mutta se on harhaa. Mielesi syöttää sinulle paskoja ajatuksia koska olet siellä syövereissä, älä usko niitä! Elä hetki kerrallaan eteenpäin, pystyt siihen, ajattele lasta ja saat voimia. 

Vielä tulee päivä kun olo helpottaa.

En uskoe ttä tähän olisi olemassa mitään yhtä ainoaa vastausta. Kaikki riippuu perheestä, tilanteesta, lapsesta jne. Minun ja sisarusten äiti kuoli neljäkymppisenä yllättäen kun olin 10v. Ymmärsin tilanteen, mutta en ole koskaan ajatellut että vain tämä asia määrittelisi lapsuuttani tai elämääni. Ikävä oli hetkittäistä ja hänestä puhuttiin paljon kotona.

Vaikeinta tämä menetys oli 11-vuotiaalle siskolleni, hän oireili menetystä teininä ja nuorena enemmän kuin kukaan meistä ja enemmän kuin me muut yhteensä. Kun taas meitä paljon nuorempi tuolloin alle kouluikäinen sisarus on aina tuntunut olevan eniten sinut asian kanssa. Asiaan voi toki vaikuttaa että äitipuoli on ollut hänelle se äiti lähes koko hänen elämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen tarvitsee vanhempiaan ja haluaa pitää heidät niin pitkään kuin mahdollista.

 

Jos on vaikeaa, pitää hakea apua, vaikka ei jaksaisi eikä haluaisi, tee se lapsen takia. Hän on ansainnut elävän, hyvinvoivan vanhemman, ja sinä olet ansainnut paremman elämän.

Juuri nyt voi näyttää nyt siltä, että mitään apua ei ole, ja mikään ei muutu. Mutta se on harhaa. Mielesi syöttää sinulle paskoja ajatuksia koska olet siellä syövereissä, älä usko niitä! Elä hetki kerrallaan eteenpäin, pystyt siihen, ajattele lasta ja saat voimia. 

Vielä tulee päivä kun olo helpottaa.

Riippuu ihan vanhemmasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsena tietenkin.

Millä perusteella?

Lasten psykiatri Jari Sinkkonen sanoi kerran televisiossa että pienelle lapselle on erittäin traumaattista / haitallista menettää vanhempi, uskon häntä.

Sanoiko hän siinä samalla, että teinille se on vähemmän traumaattista/haitallista? Tuskinpa. 

Eihän teinit yleensä halua olla paljonkaan tekemisissä vanhempien kanssa ja usein jopa kapinoivat heitä vastaan.

Ei tämä surua ja ikävää vähennä. Ehkä jopa pahentaa, kun vanhemman menetyksenkin myötä voi jäädä syyllisyys, jos on käyttäytynyt ikävästi. Itselleni ainakin jäi. 

Sinänsä suruja on turha ja mahdoton vertailla, mutta oma sisareni ei muista äitiä. Tämä tuo varmasti oman surunsa, kun ei ole vanhempaa oppinut tuntemaan, mutta teininä vanhemman menettäneenä ajattelen itse, että olisi välillä jopa armollista, kun ei muistaisi. 

Pienelle lapselle tietenkin, hänhän elää täydellisessä symbioosissa hoitajansa kanssa. Teinin henki ei yleensä riipu enää vanhemmastaan ja hän pystyy käsittelemään asiaa, vaikka traumaattista voi silti olla hänelläkin. Mutta toki jokainen tapaus on omanlaisensa eikä vertaileminen ole mielekästä.

Vierailija kirjoitti:

Pienelle lapselle tietenkin, hänhän elää täydellisessä symbioosissa hoitajansa kanssa. Teinin henki ei yleensä riipu enää vanhemmastaan ja hän pystyy käsittelemään asiaa, vaikka traumaattista voi silti olla hänelläkin. Mutta toki jokainen tapaus on omanlaisensa eikä vertaileminen ole mielekästä.

Toisaalta pieni lapsi sopeutuu yleensä nopeasti.

Nuorena tietenkin