Miksi helkkarissa ystäväni eivät arvosta neuvojani, vaikka lopulta päätyvätkin tekemään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neuvojat katsokaa sisimpäänne rehellisesti; tuleeko tarve neuvoa tunteesta "teen mitä vain auttaakseni toista, koska haluan hänelle parasta"? Vai ajatuksesta "jos hän olisi kuin minä, tuotakaan ongelmaa ei olisi koska olisin itse ratkaissut tilanteen näin tai oikeastaan en edes olisi tilanteeseen joutunut"? Ensimmäisessä toiminta lähtee välittämisestä, jälkimmäisessä muiden käyttämisestä, itsen pönkittämiseen. Ei niin avuliasta, kuin miltä äkkiä näyttää.

Onko sinulle täysin vierasta, että on ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan aivan pyyteettömästi ja hyvästä sydämestä. Aloituksessakin kyse on ystävästä, josta ap oletettavasti välittää, ja jolle siksi haluaa hyvää.

Itse pidän varsin outona noita vihjauksia, että ihmiset eivät haluaisi ystävilleen hyvää, vaan heidän auttamisensa olisi jotenkin ilkeämielistä.

Tähän täytyy vielä lisätä, että ihmiset hyvin harvoin ovat aktiivisesti, tahallaan ilkeitä tai "pahoja". Hyvin moni pahaa mieltä, väärinkäsityksiä tai ahdistusta aiheuttavista asioista syntyy tahattomasta toiminnasta. Siitä, ettei havaita oman käytöksen vaikutusta tai seurauksia muille.

Täällä on useita, jotka ovat rajanneet kanssakäymistään muiden kanssa, koska nämä muut eivät ole ymmärtäneet kuinka tärkeää olisi noudattaa heidän neuvojaan. He eivät ole kommunikoineet, että minulle merkitsisi itseasiassa todella paljon, jos tuntisin itseni merkitykselliseksi ja tärkeäksi. Siksi toivoisin, että juuri minun neuvoni olisivat niitä, joilla olisi merkitystä. Sitten ystävä voisi suhtautua niin, että koetetaan neuvoasi, ehkä se todella auttaa sekä sinua että minua. Ja maailma on rakkautta ja jakamista. Sen sijaan piilotetaan oma tarvitsevuus ja keskitytään toisen heikkouksiin ylhäältä päin.