Adoptioista haikaileva itsekäs äiti??

Hei!



Niin kuin näköjään teitä muitakin, minua mietityttävät monet asiat. Itselläni on kolme biolasta, mutta tuntuu kuin perheemme olisi hieman " vajaa" ja tilaa olisi vielä yhdelle. En osaa sanoa miksi adoptio kiinnostaa ja tuntuu oikealta valinnalta, mutta se vaan on niin. Mies ei ole ollenkaan lämmennyt ajatukselle, ja uskoisin muunkin suvun ihmettelevän haavettani jos tietäisivät sen.



Lapsia pystymme saamaan siis ilman adoptiotakin. Miten paljon kummastellaan adoptioon ryhtymistä? Omat motiivini ovat itsekkäät, ainakin omasta mielestäni. Toki haluan antaa kodin jollekin pienelle orvolle, mutta hän saisi kodin luultavasti ilman minuakin. Tässä muutamia ajatuksia: Haluaisin lapsen, mutta en jaksaisi käydä läpi uudelleen raskautta, synnytystä ja vauva-aikaa. Nuo kaikki olivat meillä erityisen raskaita, esim raskausmyrkytys, kaksosraskaus, koliikkia jne. Raskaus luultavasti toisi minulle myös juuri leikatut peräpukamani takaisin ja peräaukossa kun on muutenkin ongelmia. (juuri leikattu).



Vaikka eihän tuo ado-taivalkaan niin ruusuinen aina ole. Minulla on kaksi poikaa ja tyttö. Toivoisin kovasti toista tyttöä tytölleni kaveriksi. Tuntuu kuin perheeni olisi tasapainossa 2-2 asetelmin. Pojat myös hirmu läheisiä ja tyttö kaipaa kovasti kotiin leikkiseuraa. Haluaisin jostain syystä hieman vanhemman lapsen, noin 3-4 vuotiaan. Sopeutuminen varmasti raskaampaa, mutta sopisi jotenkin meidän perheeseemme paremmin, lyhyempi ikäero tyttöömme jne. Toivoisin lasta nimenomaan Venäjältä. Tämäkin itsekkäistä syistä, lapsemme puhuvat suomea ja hieman venäjää, itse osaamme vain suomea, mutta venäjän opiskelu kiinnostaa minua. Lapsemme menevät luultavasti suomalais-venäläiseen kouluun. Venäläisen lapsen adoptoiminen tuntuu oikealta, koska uskon hänen sopeutuvan paremmin, kun kieli on hieman tuttu ja hänestä tulisi kaksikielinen. Hän myös toisaalta auttaisi kolmea muuta lastamme puhuessaan venäjää. Mietin myös rasismia tms ja koen, että Venäjältä adoptoitu on niin samannäköinen kuin suomalaiset, ettei hän joutuisi sitä samalla tavalla kokemaan. Uskon rakastavani lasta kuin omaani, mutta kokeeko hän itsensä ulkopuoliseksi ollessaan ainoa adoptoitu?? Varsinkin jos lapsi olisi jo 3-4 vuotias ja siis tiedostaa menneisyytensä?



Nämä ovat näitä ajatuksia, joita päässä pyörii... Sydämeni kaipaa tuota pientä, järkeni kamppailee, muut luultavasti kauhistelevat. Mitä mieltä? Olenko todella niin itsekäs, tietynlaista lasta haluava?? Järkeilenkö liikaa. No haaveitahan aina saa olla.