Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vanhempi puhuu kaikesta aikuiselle lapselleen
04.03.2024 |
Oli tällainen artikkeli jota en näe, mutta puhuttaa minua tällä hetkellä syvällisesti. Ja mietin että onko täällä vertaistukea/ samanlaisia kokemuksia. Olen aina ollut jonkinlainen terapeutti ja kuuntelija äidilleni eikä tämä dynamiikka ole aikuisenakaan muuttunut. Enkä minä oikeastaan jaksakaan muuttaa sitä koska hän on ihmisenä niin erilainen että meillä ei olisi mitään yhteistä ilman tätä dynamiikkaa.
Viimein näin yli kolmekymppisenä haluan viimein tehdä pesä eroa ja itsenäistyä kunnolla kun se jäi tekemättä nuorempana. Nyt kuitenkin viime vuosina kummatkin vanhempani ovat olleet sairaita ja isäni kuoli viime vuonna. Sen lisäksi äitini terveys on heikentynyt lähiaikoina. Sen on tuonut hänestä vielä enemmän negatiivisuutta esiin, hänellä kun on tapana valittaa milloin mistäkin, vaikka ihmisistä joista luki lehdestä. Ja hän myös haluaa pitää yhteyttä enemmän minuun koska hän ei ole osannut pitää ystävyyssuhteistaan huolta eikä kukaan tapaa/avusta häntä. Niinpä käytännössä lapset, minä ja veljeni, olemme ainoat vaihtoehdot.Tämän lisäksi hän on kokenut psykoosin muutama vuosi takaperin eikä luota enää lääkäreihin ym. koska nehän hänelle sen psykoosin aiheutti (oli suljetulla jonkin aikaa).
Onneksi veljeni jaksaa hoitaa jotain asioita hänen puolestaan. Minulle se yhteydenpito on enimmäkseen pari kolme puhelua viikossa joskus tapaaminen, mutta silti raskasta koska minun pitää mennä siihen terapeutti rooliin säännöllisesti. Itselläni on ollut masennusta koko elämän joten en oikein jaksa tilannetta henkisesti vaan haluan kasvaa siitä ulos
Onko muita joilla on jotain vastaavaa? Haluan kuulla mitä muut ovat tehneet? Miten pitää huolta omasta jaksamisesta? Ehkä tärkeimpänä haluan kuulla muiden kokemuksia. Toki mielellään kuulen hyviäkin perhesuhde tarinoita
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Samojen asioiden kanssa minäkin olen paininut läpi vuosikymmenien välillä enemmän ja välillä vähemmän. Raskasta on. Terapiassa olen käsitellyt lähinnä muita elämäni vaikeita asioita. Äiti on kuitenkin aina äiti ja kaikesta huolimatta rakas. Paljon on minua auttanutkin aikoinaan, kun lapset pieniä. Äiti on aina halunnut minusta enemmän kuin olen pystynyt antamaan, selkeästi riippuvuussuhde minuun. Itse olisin halunnut ja tarvitsen enemmän tilaa ja pesäeroa. Ymmärrän hänen lapsuutensa lähtökohtien ja turvattomuuden vuoksi, mistä tämä hänellä johtuu, joten aika raastavaa on. Elossa olevia sisaruksia minulla ei ole. Äiti on yksinasuva,nyt jo muistisairaskin, joten tarrautuu ja tukeutuu vielä enemmän minuun.
Välillä minun täytyy saada hengittää, sopia äidin kanssa, että nyt muutaman päivän soittotauko (ei kuitenkaan aina muista). Että nyt en jaksa ketään, joten älä soita. Jollei muista en vain vastaa muutamaan päivään puhelimeen, soitan sitten itse, kun minulle sopii.
Lisäksi äitiä voi yrittää "kasvattaa", kääntää ikävät muistelot ja ruminoinnit myönteisimpiin asioihin ja mukaviin tapahtumiin. Ei mene ollenkaan mukaan, jos taas alkaa se sama vanha itsesäälissä rypeminen.
En ole kuitenkaan likimainkaan ainoa henkilö, jolle hän voi soittaa tai sopia kyläilyjä.