Lue keskustelun säännöt.
Kokemuksia mielenterveyden hoidosta
04.03.2024 |
Hei,
Olen ollut mielenterveyden takia hoitokontakteissa nyt 8 vuotta (lääkärit, sairaanhoitajat, psykologit, terapeutit, psykiatriset sairaanhoitajat). Olen välillä syönyt lääkkeitä, mutta viimeisimmän pitkäaikaisen masennuslääkkeen syönnin olen lopettanut noin vuosi sitten. Diagnooseina minulla on keskivaikea/vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö.
Onko teillä muilla samoissa tilanteissa olevilla kokemusta/mietteitä siitä, että vaikkapa säännölliset lääkärikäynnit ylläpitääkin omassa päässä sitä ajatusta että on sairas ja se on yksi asia joka hidastaa tai estää paranemista koska mieli ei osaa höllätä? Olen itse siis päätymässä siihen ajatukseen, että hoidot kaikkinensa ovat vain pahentaneet oireilujani ennemmin kuin auttaneet. Nämä on niin yksilöllisiä kokemuksia niin siksikin kiinnostaisi kuulla muita näkökantoja.
Kommentit (43)
Kuka sen määrittää mikä on kellekin ajatusvääristymä? Jos en tulis toimeen hoitotahon kanssa, en kyllä olis 8 vuotta käynyt ja syytänyt vielä suurta määrää rahaa kaikkeen siihen. -ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivoisin yksinkertaisesti, että olisin taas terve. Multa on lääkäritkin kysyneet että minkälaista hoitoa haluaisin, eikä mulla ole siihen vastausta. Jos olisin nyt töissä, luulen että saisin työni suoritettua. -ap-
Mikset sitten ole töissä?
Vierailija kirjoitti:
Kuka sen määrittää mikä on kellekin ajatusvääristymä? Jos en tulis toimeen hoitotahon kanssa, en kyllä olis 8 vuotta käynyt ja syytänyt vielä suurta määrää rahaa kaikkeen siihen. -ap-
Et kerro mitään suunnitelmaa vaan "katsot miten käy". Se ei kuulosta hyvältä.
Vierailija kirjoitti:
Voisitko harventaa hoitotapaamisia?
Tai etsiä uutta hoitoa.
Vierailija kirjoitti:
Tätä juuri mietin, että tarkoittaisiko mulla vastuunotto omasta paranemisesta sitä, että irrottaudun hoitokontakteista. -ap-
Jossain kohtaa kyllä täytyy. Puhitaan hoito/terapia-ansoista joihin voi jäädä pyörimään loppuiäkseen, rakentaa koko minuutensa sille että ei pärjää ilman apua. Ja kun tuo voi koskea näitä neurootikkoja jotka vaan oppivat avuttomiksi. Se ei ole terapian idea. Samoin tuettu terapia harvoin riittää ihan ideaalisti mutta voi auttaa kyllä. Riippuu varmaan paljon ongelman laadusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoidosta voi ja kuuluu lähteä, kun kokee olevansa parantunut, eikä hoitamaan itse itseään "katsoo mitä tapahtuu".
Miksei masennuksesta ole juttuja
"masennus on supervoima"
"Mieti mitä kaikkia voimavaroja masennus sinulle antaa"
"Masennus on rekryvaltti!"
Yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Potilaan ammatti. Tästä on ihan tutkimuksia. Pitää olla hyvä potilas. Ja jotta on riittävän hyvä potilas, täytyy olla riittävän vaikeasti sairas. Täytyy näyttää sairaalta. Itse aikoinaan jouduin meikkaamaan tummat silmänaluset ja valkoisen ihon itselleni että otettiin terveydenhuollossa vakavasti.
Hoidosta voi lähteä ja katsoa kuinka käy. Hoitoon voi myös palata jos tarvii. Itse tein näin koska hoito sairastutti mut ja meni koko ajan sekopäisemmäksi. Kun lähdin, palasin ikään kuin normaalin elämän pariin. Elämä lähti hahmottamaan kun pääsin opintoihin yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mulla ole mitään suunnitelmaa. Näköalattomuus näitä oireita kohtaan ei anna mitään mielenkiintoa suunnitella mitään. Kunhan menee päivä kerrallaan.
Kuten sanoin, mulla on työkykyä, mutta työ ei ole tässä kohtaa ajankohtaista, vaan opiskelu.
Vierailija kirjoitti:
Ei mulla ole mitään suunnitelmaa. Näköalattomuus näitä oireita kohtaan ei anna mitään mielenkiintoa suunnitella mitään. Kunhan menee päivä kerrallaan.
Kuten sanoin, mulla on työkykyä, mutta työ ei ole tässä kohtaa ajankohtaista, vaan opiskelu.
Suosittelen tosiaan suuntaamaan suunnittelmat sitten opiskeluun ja lähteä etsimään tietä sitä kohti. Itse aloitin pari kertaa opinnot, ekat lässähti kiusaamisen takia. Palasin hetkeksi hoitoon ja muistin kuinka sairasta se vasta onkin.
Lähdin uudelleen opintohin ja toinen kerta onnistui ja valmistuin. Opinnoissa saa myös paljon tukea ja apuja. On ryhmiä, kuntoutusta, opintojen kautta voi saada myös hoitoa yms. Ja koska se kaikki tähtää opintojen etenemiseen, niinä on positiivista voimaa. Juuri niitä näköaloja, tulevaisuus, mahdollisuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se pahentuminen johtuu siitä kun teet itsesi kanssa töitä mutta kaikki auttaa sinua eteenpäin. Vainoharhoja voi tulla, epävarmuuksia ja kaikkea. Jos ihan pakotetusti tulee ajatuksia siitä että olet sairas niin et voi niille mitään sillä hetkellä. Saattaa tulla pelkotiloja sekä kaikkea muutakin ikävää ja kehokin saattaa oireilla, voi tulla kipuja, kolotuksia sekä kaikenlaisia fyysisiä tuntemuksia sekä vahvoja tunteita. Pidät vain itsestäsi huolta ja muista että et ole yksin. Tämä on hyvin hyvin yleistä nykyisin. Jaksamista sinullekin.
Vierailija kirjoitti:
Miksei masennuksesta ole juttuja
"masennus on supervoima"
"Mieti mitä kaikkia voimavaroja masennus sinulle antaa"
"Masennus on rekryvaltti!"
Yms.
Hyvä ajatus, tehkääs tällaisiakin. Monikaan ei ymmärrä miten hyvä olo tulee kun selättää kaikkea ikävää ja pahaa. Ei tarvitse olla loppuikäänsä masentunut. Jokaisella masentuneisuus on erilaista ja olemme ihmistyyppeinä erilaisia myöskin. Toisille on luonnollisempaa olla positiivisempi aina kun olotila helpottaa ja toiset ovat hieman suruun päin taipuneempia tai ovat hieman negatiivisia ihmisiä sekä tarvitsevat muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennus ei ole sama kuin alavire tai alakulo. Masennus on vakava toimintakyvyn vievä sairaus, joka johtaaa moniin somaattisiin sairauksiin ja elämänlaadun sekä työkyvyn laskuun.
Psykiatrinen hoito (sisältäen mielenterveys lääkkeiden määräämisen yleislääkärin toimesta) tuhosi elämäni. Menetin käytännössä nuoruuteni tälle ideologialle pistäen pillereitä suuhun. Nyt nelikymppisenä yritän kerätä palasia kasaan.
Tässä ongelmakohdat mitä koin hoidossa:
1. Minulle määrättiin kahta masennuslääkettä jo 18 vuotiaana vailla mitään kunnon suunnitelmaa miten ne puretaan saaden minut ymmärtämään itseni niin että minulla on masennus joka on kemiallinen häiriö päässä jota lääke korjaa millä oli suuri merkitys siinä miten itseni ymmärsin. Tämä oli kuin lääkeyhtiöiden markkinointipuhetta. Minut käytännössä opetettiin säätelemään jo nuorena tunteitani lääkkeillä eikä kukaan maininnut kuinka huonosti tutkitaan esim pitkäaikaislääkinnän vaikutuksia aivoihin saatika kuinka lyhyen aikaa lääketutkimukset kestää. Aivot kehittyy pitkälle yli kahden kympin. Haitoista ei juuri informoitu. Hoitojärjestelmä oli repaleinen ja lääkärit vaihtuili
2. Lääkitys jäi päälle aivan liian pitkään ja siitä tuli kävelykepin sijaan pysyvä proteesi
3. Vieroittautumisyritykset sai olon heittelehtimään pahasti ja aluksi en tajunnut että kyse oli siitä että kehoni oli adaptoitunur lääkkeeseen, mistä seurasi fyysinen riippuvuus mistä seurasi lopetuksessa oireita. Oloni heittelehti kokoajan. Ikinä ei ollut oikein hyvä olo lääkkeessä vaan haitat vaivasi.
4. Lopullinen elämäni tuhoutuminen tapahtui kun en saanut kunnon ohjeita lääkepurkuun ja päädyin lopulta useille eri lääkkeille jossa lääkkeen haittaa lääkittiin uudella lääkkeellä ja kuvioon astui antipsykootit. Invalidisoiduin tässä vaiheessa.
5. Vieroittauduin lääkkeistä pitkäkestoisten oireiden kanssa jotka oli hermostollisia ja neurologisia psykiatrian pitäessä oireita jatkuvasti vain henkisinä ja nelikymppisenä minulla ei ole esim seksuaalisuutta lainkaan eli kärsin jonkunsorttisista PSSD-oireista.
6. Nyt nelikymppisenä olen tajunnut että elintavat on paljon parempia masennuksen hoidossa, en hahmota enää itseäni masennuspotilaana ja olen löytänyt lukuisia keinoja pärjätä kun luovuin lääkityksistä. Masennuslääkkeet ei olleet tehokkaita, ne oli todennäköisimmin fyysistä riippuvuutta(eri kuin addiktio) aiheuttavia plaseboja minulle.
Vierailija kirjoitti:
Psykiatrinen hoito (sisältäen mielenterveys lääkkeiden määräämisen yleislääkärin toimesta) tuhosi elämäni. Menetin käytännössä nuoruuteni tälle ideologialle pistäen pillereitä suuhun. Nyt nelikymppisenä yritän kerätä palasia kasaan.
Tässä ongelmakohdat mitä koin hoidossa:
1. Minulle määrättiin kahta masennuslääkettä jo 18 vuotiaana vailla mitään kunnon suunnitelmaa miten ne puretaan saaden minut ymmärtämään itseni niin että minulla on masennus joka on kemiallinen häiriö päässä jota lääke korjaa millä oli suuri merkitys siinä miten itseni ymmärsin. Tämä oli kuin lääkeyhtiöiden markkinointipuhetta. Minut käytännössä opetettiin säätelemään jo nuorena tunteitani lääkkeillä eikä kukaan maininnut kuinka huonosti tutkitaan esim pitkäaikaislääkinnän vaikutuksia aivoihin saatika kuinka lyhyen aikaa lääketutkimukset kestää. Aivot kehittyy pitkälle yli kahden kympin. Haitoista ei juuri informo
Näin kuinka ikävä mt-järjestelmä on siinä vaiheessa kun olin jo kokenut lääkkeistä haittaa. Lääkärien mielestä ratkaisu oli pillerit pillerit pillerit pillerit siitäkin huolimatta vaikka yritin raportoida haittoja mitkä tietenkin vaikutti myös negatiivisesti henkiseen vointiin. Olo pillereissä mitä he määräsivät oli suorastaan pelottava, en tuntenut enää mitään kuin olisin ollut totaalisessa zombi moodissa kärsien kognitiivisista häiriöistä. Itse uskon että pitemmän päälle nuo voi tuhota terveyttä merkittävästi.
Todistin itselleni että psykiatrien puheet lääkityksen välttämättömyydestä oli höpö puhetta, purin lääkitykset ja satsasin aivoterveyden tukemiseen esim ruoalla ja liikkumisella ja hermoston tasapainottamisella esim aktivoimalla lepohermostoa. Se oli tehokkaampaa kuin mikään lääkitys. Ei voi puhua edes tehokkaista lääkkeistä jos ne tuottaa kamalaa oloa.
Sain lopulta purettua diagnooseja mitä he olivat minulle lätkineet kun olin heidän lääkkeissänsä joilla lääkittiin jo kokemaani haittaa tai kärsin lääkepurkujen oireista. Hoidan nykyään terveyttäni mahdollisimman luonnollisesti suostumatta koskemaan mihinkään randomisti välittäjäaineita veivaaviin "lääkkeisiin."
Yksi haitallinen osa psykiatrista hoitoa on se jos juuri mt leimasta tulee liian vahva osa identiteettiä. Itse suhtaudun skeptisesti siihen että minut leimataan johonkin laatikkoon kuin kaikki mitä olisin olisi tiivistetty johonkin oirelistaan.
Mulla oli teini-iässä terapeutti, joka selkeästi pahensi oireiluani. Teini-iässä ei kovin kevein perustein pitäisi olla psykoterapeuttia. Oli vanhemmiltani virhe laittaa mut sinne. No, he tekivät parhaansa ja luulivat saavansa hoitoa mulle.
On varmasti monia tilanteita, joissa terapia auttaa. Terapiaa on eri muotoista eri tarpeisiin. Kaikki ei sovi kaikille. Se ei kuitenkaan ole automaattinen parannuskeino.
Psyykenlääkkeisiin suhtaudun varauksella. Kyllä niistä apuakin on. Mutta kaikille ei. En usko, että lääketeollisuuden tavoitteena on välttämättä parantaa... Uskon, että lääketeollisuus haluaa pitkäaikaisia potilaita. En silti usko, että kaikki psyykenlääkkeet ovat turhia tai haitallisia.
Minut leimattiin autistiksi. 0/5 kokemus.
Voisitko harventaa hoitotapaamisia?