Yksinäisyys. Tiedättekö sen tunteen kun...

Ystäviesi pitäisi siis ottaa riski sairastumisesta että sinulla olisi kivaa.

Opetatko lapsellesikin tuon ikävän asenteesi. Hän on lapsi ja alkaa uskoa tuohon jos sinä et laita sitä poikki.

No siis jotenkin tiiän kyllä. Onhan mullakin tuttuja joiden kanssa on joskus ollut tosi aktiivisesti tekemisissä, mutta sitten jos syystä tai toisesta yhteydenpito on loppunut joko kokonaan tai ainakin vähentynyt, niin jotenkin huomannut että kuka on niin sanotusti se todellinen ystävä. Että onko se sitä, että silloin tällöin soitellaan ja nähdään tyyliin 1 kuukaudessa pari tuntia, vai onko sellainen tyyppi että ollaan vähän enemmän tekemisissä ja tehdään oikeasti joskus yhdessä jotain. Aika harvassa on ne tyypit, joiden kanssa ollaan ees tehty mitään. Siis mentäisiin oikeesti vaikka elokuviin, tai ostoksille jonnekki. 

Joskus on myös ollu silleen, että olen itse se joka suurimmaksi osaksi pitää yhteyttä, mutta olen kyllästynyt siihen ja koko niin sanottu "ystävyys" on sit vaan hiipunut pois. Toisaalta jälkikäteen yksipuolisia "ystävyys" juttuja en kyllä pidä ystävinä, vaan lähinnä tuttuja jotka vaan tuntee ja ohimennen voi vaihtaa pari sanaa. Jos oikeesti jotain kiinnostais olla tekemisissä, niin se ois molemminpuolista ja nähtäisiin enemmän kuin vain kerran kuussa.

Tuntuu todella tutulta myöskin se, että sovitaan ensin että mennään vaikka yhdessä risteilylle, ja sitten vähän ennen matkaa ilmoitetaankin että taas on jokin syy miksi ei pääsekään mukaan. Ja tarkoitan nyt sitä, että välttämättä se ei ole edes mikään eka kerta, vaan aina jatkuvasti joku peruu jotain. Et ois yks kerta ees välissä, että pitäisi puheensa, niin jotenkin voisi yrittää ymmärtää. No, kai jokainen sit tekee mitä tekee, mutta tosi ärsyttävää vaan. 

Nyt sinun kannattaa kutsua itse muita. 

Tuttu tunne on.

T: nimim. Assburger

Joo, paitsi että mulla ei ole lapsiakaan, eli olen ihan totaaliyksin. Teen myös 100% etätyötä, harvoin puhun kenenkään ihmisen kanssa missään. Mutta en minä tästä kyllä enää kärsi, nuorempana kärsin, mutta keski-iässä olen ihan sopeutunut yksinäiseen elämäääni, enkä enää taitaisi edes sopeutua muihin ihmisiin.

Miksi ilmoitat, että lapsi on sairas, jos  muuten pääsisit mukaan?

Miksi et tällaisessa tapauksessa järjestä itse myöhemmin jotain ja kutsu näitä ihmisiä? 

Mikset itse mene minnekään??

Menen yksin baariin, yökerhoon, tapahtumiin silloin kun lapset on isällään. Helpottaa kun siellä näkee muita ihmisiä ja melkein aina pääsee juttelemaan muiden kanssa ja jopa tutustumaan. On siellä muitakin yksin paikalle tulleita ja yksinäisiä juttuseuraa vailla. Muissa paikoissa ei ole niin rentoa eikä tapana lähestyä tuntemattomia ihmisiä. Suosittelen!

On olemassa ryhmiä, kerhoja, vapaaehtoistyötä vaikka mitä. Miksi istutte himassa peukalo suussa odottamassa jotain mikä ei tapahdu? Sitä voi ihan itse vaikka lähteä johonkin ryhmän toimintaan mukaan. Aika radikaalia eiks vaan! Punanen risti taitaa järjestää myös ystävätoimintaa, siihenkin voisi vaikka mennä mukaan.

Mutta kai se on mukavampi istua himassa ja valittaa miksei kukaan koskaan mitään??!?

Näillä liukkailla keleillä on vaan niin vaivalloista ja palottavaakin lähteä minnekään. Ystäviä ei ole, tuttuja vain. Lapsilla niin kiireellistä aikaa, etteivät juurikaan käy. Minä pidän puhelimella yhteyttä sukulaisiini ja ystäviini. Eivät he juurikaan soittele. Olen tylsä tyyppi ja vaivoiksi muille. Pitää vetää johtopäätökset. 

Juu tiedän kyllä. Eipä ole kukaan soitellut viimeisen 10 vuoden aikana.

T; kiltti mies