Oma perhe jotenkin ankeuttaa

Vähennä annostusta, käy harvemmin.

Ehkä teillä rakkauden kieli on mökötys.

Hah. Samanlaista meillä. Aika surullista itseasiassa. 

Otin eron koko lapsuuden perheestä. Saavat olla ankeita ja negatiivisia ilman minua. Nykyään harmittelen vain sitä, että en uskaltanut tehdä tätä päätöstä aiemmin. 

Jos sä haluut yhtään lohdutusta niin mä voin kertoo et toi on aika yleistä suomalaisissa perheissä. Meidän kulttuurista puuttuu kokonaan sellanen syvällisempi keskustelun taito ja toisten ihmisten ymmärtämisen taito, tsemppaamisen taito. Ne on kaikki tapettu aikoinaan pois tästä kansasta. 

Meillä ei ole tuollaista mutta tuomitaan jokainen ihan mistä tahansa. Siksi välttelen puhumasta omasta elämästäni, puhe on yleensä sellaista teennäistä koska kukaan ei uskalla sanoa mielipiteitään ettei tule tuomituksi. Sukumme harrastaa myös sitä että aina yhtä piinataan ja keskitytään puhumaan pahaa sekä paheksutaan. Olin itse tämän paheksunnan kohteena melkein kymmenen vuotta, nyt ovat keskittyneet veljeeni. Itse en lähde mukaan tuomitsemiseen ja paheksuntaan, en muutenkaan ole mikään laumasielu.

Joskus tekisi mieli sanoa jokaiselle että kasvakaa aikuisiksi, vaikka kyse +30 ikäisistä ihmisistä.

Toinen näkökulma: hiljaisuus voi olla myös hyväntahtoista ja leppoisaa yhdessäoloa. Kenties aapeen tulkinta tilanteesta on liian kielteinen, ja itse asiassa hän on se ankeuttaja porukassa, kun ei ymmärrä.

(Koska palstalla on lakisääteinen pakko löytää vika aloittajasta)

Vierailija kirjoitti:

Jos sä haluut yhtään lohdutusta niin mä voin kertoo et toi on aika yleistä suomalaisissa perheissä. Meidän kulttuurista puuttuu kokonaan sellanen syvällisempi keskustelun taito ja toisten ihmisten ymmärtämisen taito, tsemppaamisen taito. Ne on kaikki tapettu aikoinaan pois tästä kansasta. 

Tutustuin ihmiseen jonka välit perheeseensä on aivan täysin toisenlaiset ja he puhuvat toisilleen kuin normaalit ihmiset vitsiä heitellen yms. Tätä kuuntelen usein suu pyöreänä että miten voi joillain olla tuollaista. Aivan kuin jostain televisiosta ja alkaa oma väki tuntumaan entistäkin ankeammalta.

Ei ole tervettä, ja nuo tunteesi kertovat sen sinulle. Se on oikeasti äärimmäisen kova paikka myöntää ja hyväksyä että omassa lapsuudenperheessä on ja on ollut vakavia ongelmia. Usein ulkoisesti kaikki ok mutta vanhemmilla vakavia puutteita tunnepuolella. Ns. toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneilla on vaikeuksia luoda suhteita muihin ihmisiin->yksinäisyys->tukeutuminen lapsuudenperheeseen vaikka hylkääminen ja torjunta toistuu yhä uudestaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sä haluut yhtään lohdutusta niin mä voin kertoo et toi on aika yleistä suomalaisissa perheissä. Meidän kulttuurista puuttuu kokonaan sellanen syvällisempi keskustelun taito ja toisten ihmisten ymmärtämisen taito, tsemppaamisen taito. Ne on kaikki tapettu aikoinaan pois tästä kansasta. 

Tutustuin ihmiseen jonka välit perheeseensä on aivan täysin toisenlaiset ja he puhuvat toisilleen kuin normaalit ihmiset vitsiä heitellen yms. Tätä kuuntelen usein suu pyöreänä että miten voi joillain olla tuollaista. Aivan kuin jostain televisiosta ja alkaa oma väki tuntumaan entistäkin ankeammalta.

Olen tuo joka kertoi suvun tuomitsemisesta. Mieheni suku on täysin päinvastainen, en voinut uskoa miten rakkaudella minut otettiin sukuun ja halattiin sekä sanottiin jos mieltä painaa joku niin heille saa kertoa ehdottomasti. Ja miten rennompi fiilis oli ihan alkuajoista lähtien kun aloin miehen kanssa seurustelemaan. Tunnelma oli niin lämmin että tuntui kun olisin heidät aina tuntenut.

Anteeksi että naurahdin kirjoituksellesi :D "Mitähän autisteja me ollaan". Meidän perheessä menee just toisin päin. Puhutaan suu vaahdossa toistemme päälle ja mietin "mitähän adhd-porukkaa me kaikki ollaan". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sä haluut yhtään lohdutusta niin mä voin kertoo et toi on aika yleistä suomalaisissa perheissä. Meidän kulttuurista puuttuu kokonaan sellanen syvällisempi keskustelun taito ja toisten ihmisten ymmärtämisen taito, tsemppaamisen taito. Ne on kaikki tapettu aikoinaan pois tästä kansasta. 

Tutustuin ihmiseen jonka välit perheeseensä on aivan täysin toisenlaiset ja he puhuvat toisilleen kuin normaalit ihmiset vitsiä heitellen yms. Tätä kuuntelen usein suu pyöreänä että miten voi joillain olla tuollaista. Aivan kuin jostain televisiosta ja alkaa oma väki tuntumaan entistäkin ankeammalta.

Sä voit muuttaa tuota tapaa, jos/kun saat omia lapsia. Tai puolison tai kavereita, joilla on eläväisempi perhe. Liityt sitten osaksi sitä. :) 

Me voitaisiin olla sisaruksia! Ja tuon ankeuttamisen lisäksi on ihan mahdoton väärinymmärtämisen taito eli sen kerran kun joku jotain sanoo niin se käsitetään aivan väärin tai sitten ihan vaan kiusallaankin tehdään just toisin kuin toivottiin.

Toinen vaihtoehto sitten on se, ettei kukaan noteeraa sitä mitenkään vaan ollaan kuin ei kuultaisikaan mitään.

Luonnollisesti kaikki myös pahoittaa toistuvasti mielensä muiden ilmeistä, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Ja tietenkin siitä, ettei muut olleetkaan ajatustenlukijoita.

Kuullostaa ihan kauhealta. Anna mä arvaan, olet oppinut ettei koskaan saa vaivata ketään millään tavalla ja yksin on elämässä pärjättävä?

Kiitos ap tästä ketjusta. Olen viime aikoina havahtunut itsekin just tasan samaan ja minusta on tullut hirvittävän vihainen tai siis olen ollut jo kauan varmasti vihainen, mutta enää se ei jotenkaan pysy enää sisällä yhtään. Saan aivan järkyttävät ja suhteettomat raivarit siitä kun minua ei kuunnella. Ihan sama onko se kuuntelemattomuus sitä, että mun päälle aletaan puhumaan ihan jotain muuta vaiko sitä että sanomani ohitetaan ihan surutta eikä mielipiteelläni ole mitään merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Kuullostaa ihan kauhealta. Anna mä arvaan, olet oppinut ettei koskaan saa vaivata ketään millään tavalla ja yksin on elämässä pärjättävä?

No juu eipä tässä normaaliksi ja ihmiskunnan kanssa toimeentulevaksi itseään tunne. Töissä olin suorittaja jonka oli vaikea pyytää tai ottaa muilta apua vastaan eli joo yksin oli pärjättävä ja sitten tulikin lopulta hermoromahdus. Ystävyyssuhteita ei juurikaan ole sellaisia normaaleja myöskään, muutaman ihmisen kanssa olen etäisissä viestittely-yhteyksissä. Yhden kanssa meni normaalia syvällisemmäksi ja huomasin siinäkin vain ahdistuvani. Tunsin itseni ainoastaan omituisemmaksi kun hänellä oli niin normaalin oloinen elämä ja suhteet oman perheensä ja sisarustensa kanssa. Tuntuu kuin itse olisin jonkin ankeuskuplan sisällä loukussa mistä en pääse pois vaikka haluaisinkin, koska tämän oman sakkini kanssa olen ilmeisesti sitten sellaiseen muottiin kasvanut. ap

Vierailija kirjoitti:

Kuullostaa ihan kauhealta. Anna mä arvaan, olet oppinut ettei koskaan saa vaivata ketään millään tavalla ja yksin on elämässä pärjättävä?

En ole ap, mutta samanlaisesta perheestä ja joo ja joo. Lisäksi ihan joka ikiseen asiaan pitää löytää syyllinen ja se syyllinen löytyy ihan aina  itsestä. Ei siis oikeasti ole sellaista asiaa/tapahtunutta josta ei olisi saanut kuulla moitteita kuinka jollain tavalla on varmasti tehnyt/toiminut väärin (ja muut oikein) ja siksi on sitten tapahtunut mitä ikinä onkaan tapahtunut. Olisi pitänyt toimia jotenkin toisin ja olla parempi eli turha kuvitellakaan, että olisi koskaan saanut lohdutusta, ymmärrystä tai sympatiaa. Monesti olen miettinyt millaista se olisi jos voisi luottaa siihen, että kävi mitä kävi niin omat vanhemmat on tukena eikä aina vain etsimässä minusta syyllistä sille miksi kaaduin pyörällä, tulin koulukiusatuksi tai yt-neuvotteluissa meni työpaikka alta.

Vierailija kirjoitti:

Vähennä annostusta, käy harvemmin.

Ehkä teillä rakkauden kieli on mökötys.

Varmaan kyllä enemmän ongelmana se että rakkaus loistaa poissaolollaan tuollaisessa perheessä, siitä samaa mieltä että ei kannata paljoa käydä

Vierailija kirjoitti:

Kuullostaa ihan kauhealta. Anna mä arvaan, olet oppinut ettei koskaan saa vaivata ketään millään tavalla ja yksin on elämässä pärjättävä?

 Varmaankin joo, olen alisuoriutuva perfektionisti joka ei hyväksy virheitä etenkään itselleni. Toisaalta ehken hyväkin tuo oppi, koska ei tällainen ihminen ole mitenkään haluttua seuraa eli kaverisuhteet jää hyvin pinnallisiksi ja vaan lopahtaa ghoustatuksi tulemiseen eikä parisuhteiden suhteen käy yhtään sen parempi flaksi. Nykyään alan kyllä huomata, ettei tämä ainainen yksinolo ole mitenkään hyväksi ja varsinkin kun en ole mitenkään haluttu työntekijäkään..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuullostaa ihan kauhealta. Anna mä arvaan, olet oppinut ettei koskaan saa vaivata ketään millään tavalla ja yksin on elämässä pärjättävä?

 

 

 

En ole ap, mutta samanlaisesta perheestä ja joo ja joo. Lisäksi ihan joka ikiseen asiaan pitää löytää syyllinen ja se syyllinen löytyy ihan aina  itsestä. Ei siis oikeasti ole sellaista asiaa/tapahtunutta josta ei olisi saanut kuulla moitteita kuinka jollain tavalla on varmasti tehnyt/toiminut väärin (ja muut oikein) ja siksi on sitten tapahtunut mitä ikinä onkaan tapahtunut. Olisi pitänyt toimia jotenkin toisin ja olla parempi eli turha kuvitellakaan, että olisi koskaan saanut lohdutusta, ymmärrystä tai sympatiaa. Monesti olen miettinyt millaista se olisi jos voisi luottaa siihen, että kävi mitä kävi niin omat vanhemmat on tukena eikä aina vain etsimässä minusta syyllistä sille m

Minulla on kuusi sisarusta ja vanhemmat jo edesmenneitä. Muistan äitini viimeisimpiä sanoja, että hyvä kun teillä on elämässä toisenne. Kuinka väärässä hän oli, kaikki sisarukset ovat haukkuneet minua koko elämäni (kohta olen nelikymppinen) ja jos apua olen pyytänyt niin alkaa saarna ja suoranainen pilkkaaminen että "Olisi kannattanut sitä ja tätä, ni mikset ollut sitä ja tätä"

Terapian myötä olen saanut ymmärryksen että juuri omat sisarukset ovat saaneet minut näin vialliseksi kun tänä päivänä olen. Kun olin koulikiusattu niin siskoni sanoi suoraan että ei ihmekään kun olet tuollainen, eli ujo. Kun erosin pitkästä suhteesta niin sisarukset sanoi etteivät ihmettele kun mies lähti. Ja masennus on laiskuutta kun siihen sairastuin.

Minulla ei ole elämässä yhtään turvaverkkoa ja joskus tuntuu surulliselta kuinka joillekin sisarukset ovat vahva iso tukikallio jotka ottavat vastaan jos elämä potkii päähän ja puolustavat muilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sä haluut yhtään lohdutusta niin mä voin kertoo et toi on aika yleistä suomalaisissa perheissä. Meidän kulttuurista puuttuu kokonaan sellanen syvällisempi keskustelun taito ja toisten ihmisten ymmärtämisen taito, tsemppaamisen taito. Ne on kaikki tapettu aikoinaan pois tästä kansasta. 

Tutustuin ihmiseen jonka välit perheeseensä on aivan täysin toisenlaiset ja he puhuvat toisilleen kuin normaalit ihmiset vitsiä heitellen yms. Tätä kuuntelen usein suu pyöreänä että miten voi joillain olla tuollaista. Aivan kuin jostain televisiosta ja alkaa oma väki tuntumaan entistäkin ankeammalta.

Olen tuo joka kertoi suvun tuomitsemisesta. Mieheni suku on täysin päinvastainen, en voinut uskoa miten rakkaudella minut otettiin sukuun ja halattiin sekä sanottiin jos mieltä painaa joku niin heille saa kertoa ehdot <<< meillä taas aikuisen lapsen puolison vanhemat tekivät minun elämästä helvetin äitinä.Koska asun stadin kämppä ja en ole akatemisesti sivistynt.paskaa satanut pääleni mielin määrin ja se paska jatkettu lähisuvuleni.Ovathan he kaiki akatemisesti sivistyneitä ,minä en.Vain akatemisen rikkaiden puheet tottako ja oikeus solvata ihmistä tuntematta ihmistä.Haistakoon kakka. En tarvii heitä elämäni enkä sukuani.Pärjään hyvin aitojen ihmisten kanssa nytkin.