Olen tosi pitkään roikkunut huonossa ystävyyssuhteessa yksinäisyyden ja oman itsen pelosta

Olen ollut oikeastaan melkein koko aikuisuuden tosi yksinäinen ja varmaan siksi myös vähän epätoivoinen, ja päädyin useammaksi vuodeksi sellaiseen tilanteeseen, jossa ystävänä oli ihminen, jolla oli koko ajan jotain draamaa ja ongelmia, ja joka oli taitava manipuloimaan ja häivyttämään rajoja. Tuntuu, että muutaman viime vuoden aikana kamppailin koko ajan sen kanssa, että en ymmärtänyt miksi minä itse ihan omasta tahdostanikin roikuin siinä kaverisuhteessa, vaikka mulla oli koko ajan paha olla siitä, että olin toisen roskasankona, jolle vaan dumpattiin kaikki huolet tai johon oltiin yhteydessä, kun haluttiin jotain. Tajusin, että eihän me oltu oikeasti ystäviä ja tajusin, että minua myös manipuloitiin koko ajan, mutta sitä en tajunnut, että miksi minä silti koko ajan ihan kenenkään pakottamatta itse pidin yhteyttä ja tarjosin itseni siihen tilanteeseen ja jopa koin syyllisyyttä, jos en niin tehnyt. 



Viime vuoden lopulla tajusin kaksi tosi tärkeää asiaa. Roikuin tässä "ystävyydessä", koska pelotti että olisin tosi yksinäinen, vaikka samaan aikaan siinä "ystävyydessä" roikkuminen aiheutti yksinäisyyttä ja huonoa oloa. Lopulta sain katkaistua sen kierteen sitten, kun tajusin sen miksi ja millaisissa tilanteissa minä koin pakottavaa tarvetta ottaa yhteyttä. Kun toinen kaatoi kaikki ongelmansa mun päälle ja yritti vielä yleensä jollain tavalla saada  minusta jotain hyötyä, sain harhautettua ajatukseni omasta pahasta olosta pois. 



En tiedä mikä mun pointti oli tässä, ehkä se että joskus olen tännekin purkanut tämän ihmissuhteen ongelmia ja olen saanut kommentteja, että joko kuvittelen olevani toisen yläpuolella ja haen paremmuuden tuntoa tai sitten olen läheisriippuvainen ja säälittävä. En kuitenkaan tunnistanut itseäni siitä, että haluaisin toisen ongelmia kuunnella siksi, että kokisin ylemmyydentuntoa ja vasta pari kuukautta sitten lopulta tajusin tämän. Ahnehdin näitä toisen ongelmia siksi, että ei tarvitse käsitellä omia tunteita ja sitä pahaa oloa mikä itsellä on. 



Nyt olen lopettanut yhteydenpidon ja se on minusta oikein sekä minulle että sille toiselle osapuolelle. Aina kun minulle tulee olo, että pitäisi soittaa, mietin, että tuliko se sillä kertaa siksi että haluan oikeasti kuulla, mitä toiselle kuuluu vai siksi, että minua ahdistaa enkä halua kohdata omia ajatuksiani tai tunteitani. Tähän mennessä jokaisella kerralla vastaus on ollut jälkimmäinen. En ole janonnut sitä hyväksikäyttöä siksi, että kokisin siitä paremmuuden tunnetta tai siksi, että olisin liian kiltti vaan siksi, että tekemällä niin, mun ei tarvi kohdata itseäni ja sitä, miten huonosti voin. Minä olin tälle "ystävälle" ehkä oksennusämpäri, mutta hän oli minulle harhautuskeino. Kumpikin ansaitaan jotain parempaa.