Oletko koskaan katunut sitä, että teit toisen lapsen? Miksi olet /miksi et?

molempia lapsia äärettömästi ja olen heistä onnellinen.

vaikka välillä raskasta onkin niin rakastan kumpaistakin ylikaiken ja on maailman ihanimpia pentuja:)

sitä että tein toisen ja kolmannenkin vaikka osittain voisin sanoa että ovat vahinko ja tosi vahinko... Ensimmäistä halusimme pidemmän aikaa ja nämä kaksi sitten ovat tulleet. Todella rakkaita kaikki kolme. välillä olen tosi väsynyt ja nääntynyt mutta sitten ajattelen että aika aikaa kutakin, lapsilla on taipumusta kasvaa.

Mutta sen sijaan minusta tuntuu (ainakin tällä hetkellä), että kolmatta en enää tee.

Minusta lapset ovat ihania ja rakkaita (toki väliin ärsyttää ja rasittaa arkirumba) ja sisarukset parasta, mitä lapselle voi vain antaa, jos pystyy niitä saamaan.

tahtoo vielä kolmannenkin! (neljäs hyvin epätodennäköistä.. ellei sitten tule kaksosia.. :)) siis yritys päällä, jos voi sanoa.. toisaalta vielä imetän (kakkonen on 8kk)

Rakastan lastani, mutta kadun että tein toisen lapsen. Kuopus vei kaikki voimani helpon esikoisen jälkeen eikä perhe-elämä ole onnistunut sen jälkeen . Minä sekä mieheni ollaan rättiväsyneitä ja tuntuu että jokainen päivä on uusi kamppailu vaikka vauva-aika on jo takana.

mietityttää että olisiko tehnyt toista jos olisin tiennyt tulevan. Mutta hyviä puolia on kuitenkin niin paljon että luultavasti tekisin toisen. Ja mitä isommaksi nuo kasvavat, niin sitä onnellisempi olen että minulla on kaksi lasta.



Meillä toinen lapsi oli hirveän vaativa vauva joka ei nukkunut juuri koskaan (kaksivuotiaaksi asti valvoi ja huusi joka yö minimissään tunnin) ja tuntui että hän aina huusi ja vei kaikki mehut koko perheeltä. Esikoinen joutui kärsimään kiukkuisista ja väsyneitä vanhemmista ja antamaan periksi monessa asiassa jotta pikkuveli pysyisi hiljaa. Ja monesti esikoinen joutui vain videoita tuijottamaan kun minä väsyneenä nukahdin sohvalle enkä pystynyt antaman aikaani hänellle.



Esikoinen oli kuitenkin niin helppo ja kiltti lapsi vauvasta asti että uusi tulokas tuntui ihan tyrannilta.



Mutta nyt kun pikkutyrannikin on jo kolme, alka helpottamaan. Kuopus on edelleen vaativa ja itsepäinen luonne, mutta silti niin ihana:)



Välillä kuitenkin mietin että kuinka esikoinen on joutunut " kärsimään" pikkuveljen vuoksi ja olisinko sitä hänelle tehnyt jos olisin tiennyt tulevan.

Alle kaksivuotias esikoinenkin oli vauvan syntyessä vielä varsinainen sylivauva, ja oli erittäin mustasukkainen paljon sylissä viihtyneestä vauvasta. Ensimmäisen vuoden aikana, kun vauva aiheutti univelkaa, ja tuli tilanteita, että molemmat vaativat jotain ja huusivat täyttä kurkkua yhtä aikaa, kävi ohimennen mielessä, että olisi pitänyt tyytyä yhteen lapseen. Useimmiten olen silti ollut onnellinen, että sisaruksilla on toisensa. Ja mitä isommiksi lapset tulevat, sitä tyytyväisempi olen päätökseemme lasten lukumäärästä ja ikäerosta.

Mulla on lapsilla melkein seitsemän vuoden ikäero, joten toinen oli jo vähän isompi, ja ei niin vaativa.



Pojan jälkeen oli kiva saada tyttö.

Ja kun tää tytteli on vielä niin ihana ja söpö ja kaikkea. Miten sitä vois katua. Mulla on myös maailman ihanin poika, siitä pojasta kasvaa vielä hieno mies. En ole hänenkään synnyttämistä koskaan katunut.



Mulla on niin rakkaat ja mahtavat lapset, että sanat ei riitä kertomaan.