En osaa yhtään mitään, jos joku toinen ihminen on paikalla

Minulle on useamman kerran käynyt niin, etten osaa avata ovea, kun toinen ihminen katselee. Näissä ovissa on ollut vähän epätavallinen mekanismi, mutta kuitenkin niin yksinkertainen, ettei sen avaamisessa pitäisi olla ongelmaa.

Kerran esim. yritin poistua labran näytteenottohuoneesta ja hoitajan jäädessä katselemaan en meinannut saada ovea avattua. En tiennyt pitääkö kahvaa painaa tai lukkoa vääntää samalla kun työntää ovea auki tms. joten hermostuksissani yritin kaikkea. Nykyäänhän on kaikenlaisia mekanismeja.

Minulla on esiintymiskammo, ja koen sitä samaa suorituspainetta joissain tuollaisissa tilanteissa kun joku katsoo.

Autokoulussa minuakin jännitti ja hirvitti kun ope on siinä ihan vieressä ja oli niin tuima ja ärsyyntyneen oloinen. Olin ihan puolipaniikissa koko autokoulun ajan, uskomatonta kun lopulta sain kuitenkin kortin.

Voi sitä karmeutta kun kerran yritin vaihtaa vaihdetta, mutta haparoin liian pitkälle ja osuin open reiteen/käsiin kopeloimaan. Häpesin niin että parahdin.

Nykyään voin jo nauraa tuolle. Ymmärrän silti miten hirveää voi olla joutua joka päivä kokemaan tuollaista stressiä. Toivottavasti saatte jostain apua.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapsuudenhaaveena muusikon ura. Opiskelin musiikkia ja etenkin aika mukavasti. Opettaja oli ymmärtäväinen, vaikka sanoin hänelle että ei saa katsoa kun minä soitan. Sitten siinä vaiheessa kun olisi pitänyt ryhtyä suorittamaan kurssitutkintoja opintoni katkesivat siihen. Kuvittelin koko ajan, että pääsen eroon sosiaalisista peloistani, mutta en päässyt. Ehkä olisin edennyt uralla, jos olisin ollut todella hyvä. Omasta mielestäni olin - silloin - mutta jälkikäteen ajattelen, että en ollutkaan.

Minua niin harmittaa että en aikoinaan käynyt ammattikoulua kun ei näyttöjä ollut. Jopa minullakin olisi nyt edes paperilla ammatti. Koulukiusaamistausta joten en peruskoulun jälkeen lähtenyt opiskelemaan ja sairastuin masennukseen vuosiksi. Yritin sitten hankkia itselleni ammatin ja pärjäsinkin tosi hyvin ja hämmästyin itsekin miten hyvin opin. Mutta ne näytöt, siihen kaatui. Kokeilin vielä pari eri alaa mutta sama juttu.

Enää en halua yrittää, tulee todella huono olo kun epäonnistuu. Olen tyytynyt siihen että olen varmaan loppuelämäni työtön ellen saa hyvällä tuurilla töitä joskus jostain peruskoulun papereilla

Eikö tuo ole vain huonoa itsetuntoa 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapsuudenhaaveena muusikon ura. Opiskelin musiikkia ja etenkin aika mukavasti. Opettaja oli ymmärtäväinen, vaikka sanoin hänelle että ei saa katsoa kun minä soitan. Sitten siinä vaiheessa kun olisi pitänyt ryhtyä suorittamaan kurssitutkintoja opintoni katkesivat siihen. Kuvittelin koko ajan, että pääsen eroon sosiaalisista peloistani, mutta en päässyt. Ehkä olisin edennyt uralla, jos olisin ollut todella hyvä. Omasta mielestäni olin - silloin - mutta jälkikäteen ajattelen, että en ollutkaan.

Minua niin harmittaa että en aikoinaan käynyt ammattikoulua kun ei näyttöjä ollut. Jopa minullakin olisi nyt edes paperilla ammatti. Koulukiusaamistausta joten en peruskoulun jälkeen lähtenyt opiskelemaan ja sairastuin masennukseen vuosiksi. Yritin sitten hankkia itselleni ammatin ja pärjäsinkin tosi hyvin ja hämmästyin itsekin miten hyvin opin. Mutta ne näytöt, siihen kaatui

Lääkitys? Monet saa apua mieliala lääkkeistä, ne auttaa myös tollaseen ahdistukseen 

Joo muistan miten kauheaa oli kun vasta ajokortin saatuani sitten kaverisakki painosti minut kuskiksi ja änkesi kyytiin. Siinähän tuli tehtyä suurinpiirtein kaikki liikennemokat mitä voi. Muutenkin vaikka osaan jonkun jutun täysin, alan mokailemaan enkä osaa kertoa siitä mitään kun pitäisi jotakuta vaikkapa opastaa. Ei minusta kyllä mitään opettajaa tulisi.

Pääsin aikoinaan ammattikorkeaan, mutta lähdin heti litomaan kun tuli ilmi että siellä oisi pitänyt heti alkuun pitää kauheasti jotain esitelmiä luokan edessä.

Itse olen lukenut ja kokenut, että ainakin vähän lievemmällä tasolla tää on vaan ihan tyypillistä introverteille. Toisten tarkkailu johtaa huonompaan suoritukseen, kun taas ekstrovertti voi saada virtaa siitä, että että on yleisöä (en tiedä, onko näin oikeasti kun en ole ekstrovertti).

Sanonkin töissä, että en halua perehtyä mihinkään uuteen niin, että joku porukka tulee selän taakse neuvomaan, että tee niin ja näin ja noin. Tai jos joku muu samanlainen vaikka vähän mokaa liikenteessä ollessani kyydissä, niin kerron ymmärtäväni tilanteen, ei hätää. 

Kerro jotta olet zoomeri ilman että kerrot jotta olet zoomeri -aloitus.

Vierailija kirjoitti:

Eikö tuo ole vain huonoa itsetuntoa 

Ei.   Enemmänkin häiriintymistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapsuudenhaaveena muusikon ura. Opiskelin musiikkia ja etenkin aika mukavasti. Opettaja oli ymmärtäväinen, vaikka sanoin hänelle että ei saa katsoa kun minä soitan. Sitten siinä vaiheessa kun olisi pitänyt ryhtyä suorittamaan kurssitutkintoja opintoni katkesivat siihen. Kuvittelin koko ajan, että pääsen eroon sosiaalisista peloistani, mutta en päässyt. Ehkä olisin edennyt uralla, jos olisin ollut todella hyvä. Omasta mielestäni olin - silloin - mutta jälkikäteen ajattelen, että en ollutkaan.

Minua niin harmittaa että en aikoinaan käynyt ammattikoulua kun ei näyttöjä ollut. Jopa minullakin olisi nyt edes paperilla ammatti. Koulukiusaamistausta joten en peruskoulun jälkeen lähtenyt opiskelemaan ja sairastuin masennukseen vuosiksi. Yritin sitten hankkia itselleni ammatin ja pärjäsinkin tosi hyvin ja hämmästyin itseki

En halua lääkityksiä, söin masennuslääkkeitä yli kymmenen vuotta ja pilasivat elämäni. Eri asia jos olisi lääkitys mitä voi ottaa tarpeen mukaan, en ole sellaista saanut lääkärissä. Ovat vain tyrkyttäneet masennuslääkkeitä vaikka olen sanonut etten niitä enää syö

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapsuudenhaaveena muusikon ura. Opiskelin musiikkia ja etenkin aika mukavasti. Opettaja oli ymmärtäväinen, vaikka sanoin hänelle että ei saa katsoa kun minä soitan. Sitten siinä vaiheessa kun olisi pitänyt ryhtyä suorittamaan kurssitutkintoja opintoni katkesivat siihen. Kuvittelin koko ajan, että pääsen eroon sosiaalisista peloistani, mutta en päässyt. Ehkä olisin edennyt uralla, jos olisin ollut todella hyvä. Omasta mielestäni olin - silloin - mutta jälkikäteen ajattelen, että en ollutkaan.

Minua niin harmittaa että en aikoinaan käynyt ammattikoulua kun ei näyttöjä ollut. Jopa minullakin olisi nyt edes paperilla ammatti. Koulukiusaamistausta joten en peruskoulun jälkeen lähtenyt opiskelemaan ja sairastuin masennukseen vuosiksi. Yritin sitten hankkia itselleni ammati

Sitten on oma vika jos ei etene elämässään 

Mulla on sama juttu. Mulla on kyllä as mutta sosiaaliset pelkotilat on voimistuneet huomattavasti vuosien myötä. Nykyään alan jopa itkeä ja puhekyky, hengittäminen menee huonoksi. Ääni karhentuu ja rikkoutuu. Muut ihmiset, edes tutut ei ymmärrä, ei varmaan usko mua. Olkoon, en voi tälle mitään. Olen kyllä yrittänyt kaikkeni, mutta kiviseinän läpi ei pääse vaikka koko ikänsä yrittäisi.